keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Lentokoneella mummilaan

Ulkomaan vuosien aikana olen yhtä joulua lukuun ottamatta matkannut aina pyhiksi entisille kotinurkille. Ensimmäisinä vuosina kotimaanmatkailuun liittyi yliannostus ystäviä sekä jonkinlainen haikeus. Nyttemmin olen visiiteistäni vähän salamyhkäisempi, koska tiedän, että ystävä-ähkystä tulee pahempi olo kuin ruokaövereistä ja toipuminenkin kestää pari päivää. On myös mukavampaa, että saa varattua enemmän aikaa niille muutamille, joita näkee, sen sijaan että juoksisi koko lomansa paikasta toiseen.
Ihanteellisen käsimatkatavaralaukun koko
on nykyisin jokseenkin suurempi kuin ennen.

Aivan viime vuosina olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota lentokentällä muihin matkustajiin. Joulun alla matkaan lähtee normaalia enemmän lapsiperheitä ja nuoria ulkosuomalaisia  mielitiettynsä kera, pukumiehiä on normaalia vähemmän. Tavallisesti lapsen kanssa matkuestaessa tulee lähdettyä liikkeelle kunhan nyt ei kovin huudettaisi tai häirittäisi muita matkustajia -asenteella. Joulun aikaan ei niin tarvi stressata: kone on täynnä muitakin pikku ihmisiä. Tunnelma koneessa on aivan eri kuin minä tahansa muuna viikkona vuoden aikana: lentokoneen pienet matkustajat, odottavaa tunnelma, jännitys. Huutojoukkojen kanssa en ole joutunut samaan koneeseen.

Alle rutschen!
Lentokoneen liukumäkeen pääsee useampi samanaikaisesti.
Mieleenpainuvin lento kotimaankamaralle oli eräänä kylmänä ja lumisena jouluna. Köpiksestä lähtevän jatkolentoni määränpäänä oli Turku ja maisemina pitkälle jäätynyt saaristomeri. Ihailin matalalla lentävässä pikku koneessa pakkasilman värittämää horisontista tulevaa valoa sekä saariston poikki kulkevia jääteitä. Joulu oli alkamassa. Tuolloin en harmikseni ymmärtänyt maiseman olevan ainutkertainen, muuten olisin varmasti ottanut kameran esille. Tätä reittiä voin varauksetta suositella myös muualla Suomessa asuville kylminä ja lumisina talvina koettavaksi, vaikka on se kesälläkin kaunis. Köpiksen lisäksi TukholmaTurku-reitillä on nätillä ilmalla melkoiset maisemat. Kone tosin oli ikivanha Saab (ainakin vielä muutama vuosi sitten, miehen raportoimaa), joten lentopelkoisille en voi reittiä suositella.   

Tänä vuonna lunta ei taida näkyä joulunpyhinä ainakaan rannikolla. Tuskinpa pääsee edes luistelemään, ei hokkareilla, ei autollakaan.



perjantai 18. joulukuuta 2015

Homma hoidossa

Monet vanhemmuusblogit raportoivat parhaillaan jälkikasvun lukuvuoden aikaansaannoksista. Helenan innoittamana aloin miettiä tätä juniorin näkökulmasta: mitä hän on tämän reilun puolen vuoden aikana hoitotädin luona oppinut? Sen voin tähän alkuun todeta, että suunnattoman määrän kaikenlaisia taitoja. Tässä vähän esimerkkejä.

Ilmauksia: Hän osaa pyytää lisää ruokaa, vettä, ihan mitä vain sujuvasti saksaksi. Hän osaa sanoa mikä on hänen (kotona tällaiseen ei yksinkertaisesti ole tarvetta). Koska saksa ei meillä oli kotona kovin paljon käytössä, osaan tarkasti sanoa, mitkä ilmaukset hän on oppinut hoitopaikassa, mitkä isovanhemmilla ja mitkä kotona. 

Lauluja: Hoitotädin luona laulettavat laulut noudattelevat kalenterivuoden kiertoa säntillisemmin kuin kotona laulettavat. Näin siis opin minäkin, tyhmä ulkkis, että mikä laulu milloinkin on ajankohtainen ja siinä samalla opin myös miksi. Täysin tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Juniorin muisti nimittäin paljastui viime viikolla pettämättömäksi. Hän alkoi laulaa viimeksi syksyllä kuulemiaan lastenlauluja  ja vielä molemmilla kielillä. Itse ihmettelin aluksi, miksi hän lauleskeli suomalaisen muskarin lauluja, joita hän on viimeksi kuullut syksyn korvilla. Hoitotädiltä kuulin samalla viikolla ihmettelyä saksalaisten lastenlaulujen suhteen. Eräiden päikkäreiden jälkeen oli kuulunut laterne, laterne, sonne, mond und sterne  syksyinen lyhtykulkueen laulu.

Jokaisen ulkosuomalaisen lapsiperheen unelmalahja.
Luultavammin on kyllä jo kirjahyllyssä.
Leikkejä: Heti ensimmäisen hoitoviikon jälkeen huomasin, että potkuauton ajotaidot olivat kehittyneet huimasti. Hän kun pistää kruisaillen lähes koko päivän leikkikentän lukuisilla potkuautoilla. Liukumäestä opittiin tulemaan yksin alas kesän aikana. Viime viikkojen aikan hän on oppinut ajamaan potkulaudalla. Joulupukki otti tästä vinkkiä. Motoristen taitojen lisäksi ovat kehittyneet sosiaaliset taidot. Hoitopaikassa hoitokaverien kanssa lelujen (ja ruuan) jakaminen ei aiheuta samanlaisia epätoivokohtauksia kuin muiden kavereiden kanssa. Tähän on varmasti monta syytä, mutta yhtä kaikki, sosiaalisuutta on opittu, vaikka sitä ei ihan joka tilanteessa sovelleta.

Kotikulmien suosikkimenopeli, ainakin heti fillarin jälkeen.
Varmasti hän olisi osan näistä oppinut myös kotona, mutta olen erittäin tyytyväinen, että hänen oli mahdollista oppia monenmoisia taitoja myös kodin ulkopuolella. Osa-aikainen hoito on täällä entisen Länsi-Saksan alueella enemmän sääntö kuin poikkeus. Tarjolla on enemmän osa-aikaisia paikkoja ja niitä myös käytetään työstatukseen katsomatta. Kokopäivähoitopaikka voi olla vaikea löytää, mutta kovin moni taaperon äiti ei sellaista haekaan, vaan lapselliset naiset työskentelevät osa-aikaisesti, jos työskentelevät.

Taaperot laitetaan hoitoon toisen elinvuoden aikana (ainakin omassa lähipiirissäni), siis joku kaunis (tai sateisen harmaa) päivä ensimmäisen ja toisen synttärin välissä. Osavaltio, jossa asumme, maksaa jokaiselle lapselle 24 hoitotuntia viikossa vanhempien työkuvioihin katsomatta. (Loput pitää ostaa, jos tarvetta on ja tarjontaa löytyy.) Kotihoitorahaa ei tässä osavaltiossa saa. Monet äidit jäävät kotiin muksun lähtiessä hoitoon tai tekevät töitä marginaalisesti; osa-aikaisesti työpaikalla, kotoa käsin freelanceillen tms. Kotiäitiyttä jatkavalle lapsen hoitopäivä tarjoaa mahdollisuuden tehdä ostokset ja siivoukset rauhassa sekä hoitaa asioita ilman kiljuvaa jälkikasvua. (Perheen toinen osapuoli on täällä harvemmin kotona puoli viisi.) Jos perheeseen tulee useampi lapsi, on kotivanhemmalla aikaa keskittyä vauvaan taaperon hoitopäivän aikana. Tämä kaikki (kotityöt, parturit, hammaslääkärit, vauvanhoito jopa harrastukset) on aivan yleisesti sallittua tehdä lapsen hoitopäivän aikana  siihen jopa kannustetaan. 

Saksassa on myös varsin tavallista, että isovanhemmat hoitavat lapsenlapsia. Ei välttämättä kokopäiväisesti, vaan hakevat lapsenlapsen alkuiltapäivästä päivähoidosta ja pitävät häntä siihen asti, että vanhemmat ehtivät töistä kotiin. Monet asuvat sen verran kaukana, että hakevat ehkäpä vain yhtenä päivänä viikossa lapsenlapsen iltapäiväksi itselleen. Tämä voi tietysti monessa perheessä kokopäiväisen hoitopaikan puutteessa olla käytännön sanelema pakko. Meilläkin isovanhemat paikkaavat hoitokoloja, ja tämän takia juniori on myös oppinut paljon loruja, sanoja ja perinteisiä saksalaisia juttuja isovanhemmiltaan. Tästäkin olen kiitollinen. 






keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Mamalle!

Suunnat alkavat kuulua juniorin puheessa myös sijamuotojen muodossa. Toistaiseksi kovassa käytössä yksi sija; kenelle soitetaan (-lle, allatiivi) sekä vähemmällä käytöllä toinen; mihin mennään (-in, illatiivi). Kerran olen kuullut myös yhden yksittäisen elatiivin: kädestä, kun piti ottaa kädestäni tukea kiivetessä. Aina päätteet eivät suinkaan liity sanoihin kontekstiin nähden loogisesti, mutta viikon ajan olen jo jonkinlaista logiikkaakin ollut kuulevinani. Aikaisemmin taivutettua sanaa tuli  omituisiin konteksteihin koska, olin itse käyttänyt juuri käyttänyt sanan taivutettua muotoa. 

Kuten muutamat blogin lukijoista jo varmasti tietävät, mies ei ole ihan joka päivä kotona. Siksi usein soitetaan iskälle. Ikkälle, ikkälle hokeminen alkaa heti, kun Facetimen soittoääni alkaa kuulua. Kun soitetaan Saksan isovanhemmille, kuulutetaan oma, opa. Kun halutaan soittaa Suomen isovanhemmille, toivotaan soittia mummi, ukille. Veikkaisinkin, että soittelu iskälle innoitti alun perin lisäämään sanoihin suuntia. Puhelut kun ovat päivän kohokotia, ja tärkeät asiat aina innoittavat oppimaan  ikään katsomatta.

Miksi isovanhemmat taipuvat vain osittain tai ei lainkaan? Oman ja opan taipumattomuuden varmasti selittää se, että useammin ne ovat taipumattomina saksankielisessä lauseessa. Käytän niitä myös suomeksi, koska käsitän ne mielelläni erisnimiksi, joita ei tarvitse kääntää. Mummin ja ukin puolittaista taipumista en osaa selittää. Toki useinmiten hän mainitsee molemmat, joten tämä voi edustaa hänelle jonkinlaista kokonaisuutta, minkä me aikuiset voisimme käsittää yhdyssanaksi. Olisi mielenkiintoista tietää, tuleeko tällaisia ilmauksia yksikielisiltäkin lapsilta.

Soittelun lisäksi toki omistaminen tai oikeastaan asioiden antaminen on tärkeää, koska sijamuoto ilmestyi näihinkin ilmauksiin. Jälkkärihedelmät nimittäin syötetään toisinaan minulle. Aina en saa kaikkea, ja osaa menee hänen omaan suuhunsa, mutta sekin kuulutetaan tarkkaan, siis kenen suuhun mikäkin pala on menossa: äitille, minulle joskus mamalle. Valitettavasti samanlaista antamisen riemua ei ole vielä koettu muiden lasten kanssa, vaan leikkitreffeillä kuulen allatiivia silloin, kun hän vaatii jotain lelua takaisin itselleen. Hoitopaikassa hän on tosin joskus yltynyt jakamaan välipalahedelmistään kavereille, mutta hoidossa kieli on saksa, joten sijamuotoja ei tuolloin kuulu.

Toki muitakin suuntia ilmaistaan ulos, luo, mutta nämä eivät ole taivutusta, vaan postpositioita. Saksan prepositiothan alkoivat kuulua juniorin puheessa jo alkusyksystä, kuten myös molempien kielten genetiivit. Samaa tarkoittavien taivutuksen ja prepositioiden omaksuminen näyttäisi tapahtuvan eri aikaan, kun ne ilmaisevat suuntaa. Juniorin puheessa ilmennyt suunta on kuitenkin aina sama oli kyseessä sitten post-, prepositio tai sijamuoto: jonnekin. Vielä emme siis ole tulleet jostakin tai olleet jossakin.

Meillä tilataan kauden hedelmät kotiovelle. Aina tuoretta ja tervettä naposteltavaa.





tiistai 8. joulukuuta 2015

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa

Suomalaisuuteni kietoutuu selvemmin kielen ja kulttuurin kuin viime vuosisatoina kanonisoitujen kansallissymbolien ympärille. En koe tarpeelliseksi nostaa joutsenia, leijonia, lauluja, lippuja tai menneiden polvien sotasankareita jalustoille. En edes vielä vanhempia suomalaisen kulttuurin pyhiä ja tabuja asioita, kuten karhuja, kotipihlajia tai saunatonttuja.

Sen sijaan minua kiinnostaa, mistä me suomalaiset oikein tulemme, mikä esi-isillemme on ollut tärkeää ja miten nykypäivän suomalaisuus on vuosituhansien aikana muodostunut edeltävien polvien ja naapurikulttuurien toisinaan rauhaisan ja toisinaan sotaisan yhteiselon tuloksena. Kunnoitan menneiden polvien työtä kansallisidentiteettimme rakentamisessa. On se sitten ollut naapurivaltioiden hyökkäysten torjuntaa tai varsin yksipuolista kulttuurivaihtoa ristiretkeläisten kestitsemisen muodossa. Muutamalle edelliselle sukupolvelle olen erityisen kiitollinen, että he hankkivat meille oikeuden päättää omasta puolestamme ja siksi elämme itsenäisessä valtiossa  vaikka sitten näin etäkansalaisena  ja että itsenäisyys säilyi ulkoisista uhista huolimatta.

Monesti olen miettinyt sukukansojen vielä elossa olevista perinteistä ja luonnonuskonnoista kuunnellessani, että tekisimmekö samoin ja eläisimmekö noin, mikäli ruotsalaiset olisivat jättäneet kulttuurivaihdon vähemmälle ja esiäitimme kastamatta vuosisatoja sitten. Ajatukset pysyvät kuitenkin ajatusleikkeinä, enkä ala haikailla olemattomien perään. On kristillisissäkin perinteissä puolensa, ja olemme me onnistuneet säilyttämään joitain menneiden sukupolvien uskomuksia osana kristityn kalenterivuoden juhlia.

Toisinaan mietityttää, mitä tämä suomalaisuus oikein on? Suomessakin on jo niin monta kulttuuria, ja kulttuurin- ja kielentutkijat ovat varsin erimielisiä siitä, milloin nämä heimot ovat suomenniemelle saapuneet; samoihin vai eri aikoihin, samoista vai eri suunnista. Onko kansallistuntomme romantiikan aatteen jälkimainingeilla tasapainottelua? Mene ja tiedä. Monenlaista tutkimusta ja mielipidettä on olemassa.

Kaksikulttuurisen perhe-elämän myötä olen bongannut alttiimmin joitain kulttuurissamme säilyneitä merkkejä esi-isiemme uskomuksista. Yhden esimerkin voi lukea vaikka täältä. Nimeäminen on siis ollut tarkkaa puuhaa ja on edelleen. (Vähän taustaa muista kulttuureista: Paneurooppalaisessa ystäväpiirissäni on todella harvinaista, että lapselle ei ole mietitty nimeä ennen syntymää. Täkäläisille ystävillemme ei tuntunut millään riittävän selitykseksi, että Suomessa se nyt ei ole tapana, kun siihen tyyppiin täytyy ensin tutustua. Olisi pitänyt selittää mistä tämä perinne tulee. Tuolloin en vielä osannut sen ajatella tulevan mistään.) Jos ei ole aikaa linkin takana olevalle esimerkille, voi muistella heitetiinkö joulusaunassa löylyt lähtiessä saunatontulle tai pitikö onkimadon perään sylkäistä ja toivoa Ahdilta parempia antimia?

Mitä haluan suomalaisuudesta välittää pojalleni? Vaikea sanoa, mutta selvästikin täytyy alkaa tähänkin asiaan kiinnittää enemmän huomiota. Vuosikymmeniä joulukoristeina toimineet Aarikan tonttujen pysytellessä hukkapiilossaan lapsi vie jo kolmatta päivää kenkiään oven taa Nicolausta hokien. Yrittää siis pitäisi selvästi vähän enemmän ja päädymme vuosien mittaan varmasti jonkinlaiseen kaksikulttuuriseen hybridiin, jossa sekoitetaan Nicolaukset, tontut, Luciat ja joulupukit.

Kengät piti taas laittaa oven taa hoitoon lähtiessä, koska Nicolaus.

Jatkan tonttujen etsintää (siis ne Aarikan tontut) ja piparitaikinakin pitäisi tehdä. Vaikka haluankin välittää pojalleni joulutorttuja ja juhannuskoivuja syvemmän suomalaisuuden, täytyy nämäkin näyttää. Ja ovathan joulupöydän antimet meille suomalaisille erityisen tärkeässä asemassa juhlahengen nostatuksessa. Olisikohan tämäkin merkki menneiden sukupolvien keskitalven perinteistä?



torstai 3. joulukuuta 2015

Kotikieli

Mitä kieltä meillä kotona puhutaan? Mieluummin kertoisin, mistä meillä kotona puhutaan, koska kielipolitiikkamme ei ole minkäänlaisen tietoisen työskentelyn lopputulos, vaan elätyn elämän myötä syntynyt kompromissien yhteensulauma. Nykyisin tosin ohjailemme tätä omankurista kielikollaassia haluamiimme suuntiin kasvatuksen nimissä.

Tässä kirjoituksessa kerron kuitenkin kotikielistämme meidän aikuisten näkökulmasta.

Kun löin hynttyyt yhteen ulkkiksen kanssa ulkomailla, tiesin, että ei tule olemaan kielellisesti helppoa. Me kun emme juurikaan osanneet toistemme äidinkieliä. Yhteisen kotikielen valinta oli kuitenkin aika helppoa: vaihtoehtoja oli kaksi (unkari ja englanti) ja molemmat siinä mielessä tasa-arvoisia, että kumpikaan ei ollut kummankaan äidinkieli. Tosin miehen unkari oli sen verran englantia heikompi, että kotikieleksi valikoitui loppujen lopuksi englanti. 

Pari muuttoa myöhemmin olimme miehen kotimaassa, ja sain oivan tilaisuuden aktivoida koulussa oppimaani saksaa ja petrata sitä vielä siitäkin. Osa oli toki muistunut mieleen edeltävillä Saksan matkoilla, joten ihan niin heikoilla jäillä en ollut kuin olisi heti voinut uskoa. Kahdenkeskiseen kommunikointiin oli jokseenkin jämähtänyt englanti, vaikka yritin sitä järjestelmällisesti saksaksi vaihtaa. Mies syytti huonoa kielipäätään siitä, ettei osannut vaihtaa keskustelukieltä äidinkielekseen tai siis osasi kyllä, mutta kolmannessa, viimeistään viidennessä lauseessa kieli oli vaihtunut huomaamatta englantiin minun jatkaessa itsepintaisesti saksan harjoittelua. Sitten tajusin: miksi yrittäisimme olla yksikielinen asuinyksikkö, kun oikeasti meillä on kaksi kieltä? Nykyisin kielitreeniseuraa on onneksi tarjolla muuallakin kuin kotona, joten vastuu ei enää ole yksin miehen harteilla.

Tässä joitain sanastonoppimismatskuja menneiltä vuosilta.

Pikku hiljaa alkoi kotiin kehkeytyä hullunkurinen kielten sekamelska, mikä katalysoitui juniorin synnyttyä: Suurin osa kommunikoinnista tapahtuu saksaksi, kun keskustelussa on mukana me kaikki. Kun puhun lapselleni, puhun suomea  välillä vaikka isänkin pitäisi ymmärtää, ja välillä hän ymmärtääkin. On hän jonkin verran ehtinyt suomea opiskella, ja nykyisin oppii päivittäin lisää lapsen mukana. Tällä hetkellä tosin vähemmän, koska asumme suurimman osan viikosta eri maissa, mutta eiköhän tilanne palaa entiselleen muuton myötä. Kun olemme kahdestaan miehen kanssa, kieli vaihtuu aika usein englanniksi. Menneinä vuosina puhuin enemmän suomea odottamatta suomenkielistä vastausta, viime vuosina olen tästä vähän joustanut  toivottavasti vain hetkellisesti. (Nyt ehkä ystävät ymmärtävät, miksi vastaamme aina jotain enemmän tai vähemmän sekavaa, kun kotikieliasioita tiedustellaan.)

Tiedän että useat valitsevat samankaltaisissa ympäristöissä keskustelukieleksi ympäristökielen, mutta  itse tykkään muistuttaa itseäni: emme ole yksikielinen perhe, emme ole yksikielinen perhe... Helpointahan olisi oppia miehen äidinkieli ja jättää suomen sekoittaminen tähän soppaan vähemmälle, mutta ei, sitä en aio tehdä. Pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki kaikki kielet oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea. En kuitenkaan tarkoita, että muiden samankaltaisissa tilanteissa tarvitsisi tehdä samoin. Pidän jälkipostmodernista maailmastamme juuri sen takia, että me saamme kaikki määritellä itsemme (poikkeuksiksi) ja tehdä juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Jokainen siis valitsee itselleen parhaiten sopivan yhdistelmän siitä mitä milloinkin on tarjolla, kunhan jälkikasvua kouliessaan ei unohda vastuuasemaansa.

Kun iltarutiinien myötä viidettätoista kertaa käännän miehelle kylpyä saksaksi ja kerron minne lapsi haluaa, kun hän haluaa omaan sänkyyn, on kärsivällisyyteni joskus koetuksella. Silloin yritän pitää mielessä, että täysipäiväisen työn ohella ei ole niin helppoa oppia asioita, varsinkaan kun lapsiperheessä aikaa on entistä vähemmän ja että kertaus on opintojen äiti. Olen varma, että joku ilta hän muistaa näidenkin sanojen merkityksen, eikä minun niitä enää tarvitse kääntää. Mielessä on hyvä pitää myös, että aikuisoppijoilla tärkeintä on motivaatio, joka on uskomattoman helppo nollata hetkessä. Meillä kaikilla kun on liuta kielenoppimiskokemuksia takanamme, ja osa näistä on väistämättä huonoja. Joko opetus on ollut huonoa tai sitten motivaatio on tositilanteessa joutunut koetukselle. Itse olin kauhuissani aloitellessani koulusaksan kertailua, koska mieleeni palasi yläasteen saksan tuntien tunteiden sekamelska. Pääosissa olivat pakko ja häpeä. Siis pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea.

Kohta jää saksa muuton myötä vähemmistöön kodin ulkopuolella ja ympäristökieli vaihtuu englanniksi. Tämä näkyy väistämättä jotenkin myös kotona, koska haluan varmistaa, että lapsi oppii sitäkin suht nopeasti, eikä jää sivustakatsojan rooliin uudessa hoitopaikassaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. En myöskään halua välittää lapselleni minkäänlaista asennetta, että yksi kieli olisi tyhmempi, tärkeämpi, huonompi, fiinimpi, kamalampi tai sallitumpi joissakin tilanteissa kuin joku toinen kieli. Kokemukseni mukaan myös tällainen vaikuttaa paljon motivaatioon.

Haluaisin lopuksi vielä tähdentää, että minulle on tärkeää valita kieli sekä tilanteen (osallistujien) mukaan että omien taitojeni mukaan. Joku viisas on joskus sanonut, että oppimista tapahtuu vain kun jättää oman mukavuusalueensa. Itse olen sitä mieltä, että sinne täytyy pystyä aina palaamaan, kun meno alkaa mennä liian hurjaksi tai muuten vain siltä tuntuu. Itse välttelen epämukavuusaluettani erityisesti iltaisin. Siksi elämme varsin vaihtelevassa kieliympäristössä täällä neljän seinämme sisällä. Se sopii meille.

--

Jos ja kun miettii itselleen sopivinta kielikollaasia, kannattaa tutustua Rita Rosenbackin englanninkieliseen blogiin.











tiistai 1. joulukuuta 2015

Puurot, vellit ja raflaavat otsikot

Reilu viikko sitten HS:ssä kirjoitettiin erään HUS:n tutkimusryhmän 36-vuotiaiden kielellistä kehitystä tutkivasta pitkittäistutkimuksesta, jossa arvellaan kielellisten vaikeuksien olevan kaksikielisillä yleisimpiä. Ei siis puhevikojen (tai äännevirheiden), vaan kielellisten vaikeuksien, jotka voivat kyllä oireilla taaperoiässä samalla tavoin kuin puheviat. Tältä näytti joko tutkijan tai sitten toimittajan mielestä, koska seurantaryhmään oli siunaantunut maahanmuuttajia enemmän kuin olisi voinut olettaa. Kumpi tämän johtopäätöksen veti, oli artikkelin pohjalta vaikea keksiä. Tutkimus on kuitenkin vielä käynnissä, joten varsinaisten tulosten raportoinnista ei vielä ole kyse.

Aloitin tästä aiheesta kirjoittelun pari viikkoa sitten, ja nyt näytti olevan aiheellista jatkaa. Haluan hieman suitsia monikielisyysmörköjä kuitenkaan lietsomatta yltiöpositiisuutta. Tiedän että lapselle, jolla on kielellisiä vaikeuksia, on myös kaksikielisyys vaikeampaa. Koska vaikeudet kuitenkin helpottavat oikeanlaisessa käsittelyssä (siis puheterapiassa ja sen jälkeisessä harjoittelussa), toivon että ne tulevat aina myös diagnosoiduksi.

Artikkelissa oli ainakin pari perustavanlaatuista ajatusvirhettä. Ensinnäkin kakkoskieliset taidettiin sotkea kaksikielisiin. Miten äidinkielisiä ja kakkoskielisiä (siis käytännössä maahanmuuttajaperheiden lapsia, jotka oppivat ympäristön kielen lastentarhasta) voidaan testata samalla kielellisiä taitoja testaavalla testillä? Sehän on vähän kuin oikeanpuoleisessa liikenteessä ajotuntinsa suorittanut ajaisi inssiajon vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Täytyy myöntää, etten tiedän heidän testeistään mitään, joten tämä kaikki on vain veikkailua. Voi olla, että yksi- ja kakkoskielisille oli eri testit ja arviointikriteerit. Toiseksi vähän edelliseen liittyen: kaksikielisyys ei ole mikään absoluuttinen (joko on tai ei) ja joka on aina alusta asti olemassa, vaan kaksikieliset voidaan jakaa eri ryhmiin vaikkapa kielelle altistusiän perusteella tai sen perusteella, mitä kieltä käytetään missäkin tilanteessa ja mitä kieltä siis käytetään enemmän. Kaksikielisyystutkimuksessa käytetään termejä, kuten kielen omaksumisikä, enemmistökieli, vähemmistökieli, ympäristökieli ja kotikieli. Usein puhutaan myös varhaiskaksikielisistä ja myöhäiskaksikielisistä (late, early bilinguals), tasapainoisesta kaksikielisyydestä ja epätasapainoisesta kaksikielisyydestä (balanced ja non-/unbalanced bilingual). 

Yllä luetellut termit viittaavat kielen omaksumisikään ja kielitaitoon, joka harvemmin on molemmille kielille sama. Lisäksi tärkeä tekijä on koulusivistyskieli, koska se muokkaa lapsen elämää väistämättä paljon enemmän kuin se, mitä kieliä kotona puhutaan (että jossain mielessä ovat oikean jäljillä). Näiden lisäksi omaksumiseen vaikuttavat myös persoonallisuus, taustalla mahdollisesti piilevät kielelliset vaikeudet tai lahjakkuus, (kulttuuri-)identiteettiasiat sekä kaikenlaiset kokemukset kielenkäyttötilanteista.

Ennen kuin alkaisin diagnosoida kakkoskielisille mamulapsille kielellisiä vaikeuksia, pohtisin lapsen omaksumien kielten suhdetta arkipäivän elämässä ja lapsen varhaislapsuudessa. Minkäikäinen lapsi oli toisen kielen altistuksen (ts. päiväkodin) alkaessa, puhutaanko tätä kieltä nyttemmin muuallakin kuin päiväkodissa ja kuinka monta kieltä lapsi omaksuu kotoaan? Tottakai mamuperheen taaperolla ja -lapsella on todennäköisemmin ongelmia enemmistökielen kanssa, toki näistä voi todennäköisemmin ennustaa kielellisiä vaikeuksia, mutta kaikkia niitä en olisi valmis luokittelemaan merkeiksi kielellisistä vaikeuksista. Itse tulkitsisin varmasti osan virheistä merkeiksi oppimisen keskeneräisyydestä tai riittämättömästä altistuksesta oikeille kielenmuodoille. Myönnän, etten ole puheterapeutti, joten oikeita diagnooseja en voi tehdä. 

Otetaan kuitenkin vielä muutama esimerkki. (1) Yksikielinen suomalaislapsi, jonka molemmat vanhemmat, kaikki isovanhemmat, sisarukset sekä sukulaiset puhuvat suomea ja hänelle on aina luettu ja hänen kanssaan on aina leikitty suomeksi. (2) Kaksikielinen suomenruotsalaislapsi, jonka toinen vanhempi puhuu suomea, toinen ruotsia (molemmat osaavat molempia), isovanhemmista 3 puhuu ruotsia ja yksi suomea, sukulaisista suurin osa ruotsia ja sisarukset enimmäkseen suomea, hänelle on aina luettu molemmilla kielillä ja leikitty molemmilla kielillä. Hän kuulee näitä molempia kieliä myös kodin ulkopuolella. (3) Maahamuuttajaperheen (kakkoskielinen) lapsi, jonka molemmat vanhemmat puhuvat persiaa, sisarukset puhuvat persiaa, Skypen päässä isovanhemmat ja sukulaiset puhuvat persiaa ja hänelle on aina luettu persiaksi, leikitty sekä suomeksi että persiaksi, koska toisinaan hiekkalaatikolla on kantasuomalaisia lapsia, mutta yksikään perheenjäsen tai lähisukulainen ei juuri puhu tai ainakaan käytä sitä paljon lapsen kuullen muualla kuin lääkärissä tai virastovisiiteillä. (Kakkoskohdan esimerkkilapsi voisi yhtä hyvin olla kaksikielisessä perheessä elävä suomenturkkilainen.)

Sitten ajatusleikki: nämä 3 menevät 3-vuotiaina päiväkotiin. Kuka tai ketkä puhuvat taitavammin suomea em. tutkimusryhmän vuosittaisissa kontrolleissa? Maahanmuuttajaperheen lapsi varmasti kirii kiinni leikkikavereidensa kielitaitoa nopeasti, joka huomataan varsinkin jos hän on sanavalmis ekstrovertti. Mikäli hän sattuukin olemaan ujompi introvertti, veikkaisin, että kielellisiä vaikeuksia on helpompi diagnosoida, koska lapsi ei puhu paljon tai puhuminen hermostuttaa ja ujostuttaa. Kenen kolme-, neljä- tai viisivuotias ei ujostele vieraan (puheterapeutin tai lääkärin) tentattavana?

Voi toki olla, että yllä luettelemani seikat on otettu huomioon tässä tutkimuksessa, mutta uutisarvon takia otsikkoon noustettiin se, minkä tiedettiin kiinnostavan lukijoita ja mahdollisesti aiheuttavan polemiikkia.  Mistäpä minä tiedän.

Joka tapauksessa jään odottamaan tuloksia mielenkiinnolla, ja toivon, että tämäkin tutkimus lisää oikeiden kielellisten vaikeuksien diagnosointeja.


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Välitilassa

Takana on muutama kuukausi oleskelua miehen kotimaassa ilman perheen paikallisjäsentä, miestä. Etukäteen en tätä edes ajatellut, mutta elämme täällä juniorin kanssa omituisessa lähtökuplassa. Mitä se tarkoittaa? Ensin kuitenkin vähän taustaa: olemme siis muuttamassa viimeistään muutaman kuukauden päästä uuteen maahan. Rutiinimme täällä nykyisessä asuinpaikassa ovat jo varsin vakiintuneet: työ- ja hoitokuviot, harrastukset ja ystävät, joita näemme viikottain, joskus päivittäin. Kotiin on lähtökuplan sisälle viime kuukausien aikana kehkeytynyt myös oma kielellinen kuplamme: junnu on alkanut puhua kotosalla enemmän suomea, koska sitä hän siellä myös enemmän kuulee viikonloppuja lukuunottamatta. Esimakua tulevasta. Hoitopaikassa hän toki altistuu ja puhuu enemmistökieltä, että ei se ihan kokonaan uuvu arkipäivistä.

Huomaan konservatiivistuneeni: Ei tule aloitettua uusia harrastuksia toisten mutsien juostessa kaikenlaisissa uusissa leikkiringeissä ja taaperojumpissa. Ei myöskään tule enää poikettua kahta korttelia kotimatkalta, jotta löytäisi kotimatkalla uuden hauskan leikkipaikan. Harvemmin huomaan enää juttelevani uusille potentiaalisille tuttavuuksille lasten leikkipaikoilla, tai ainakaan en aloita keskustelua.  Yhteydenpito hyvänpäiväntuttuihin jäi jo syksyn korvilla. Lähinnä vietän tämän ajan pohdiskellen, mitä tarvitsee kellarista vielä pakata pois ennen muuttoa ja mihin senkin voisi viedä, kierrätyskeskukseen, avustusjärjestölle vai myydäkö nettikirpparilla. Parvekekukatkin jäivät istuttamatta, törkkäsin ne noin vain muovikuorineen multaan kuokan puutteessa. Lisäksi tarvitsee jatkuvasti selvitellä asunmis- ja työmahdollisuuksia uudella maalla, joten nämäkin pyörivät jo paljon päässä. Tunnistan tämän kuvion hyvin aikaisempia muuttoja edeltäneestä ajasta.

Myynnissä olisi muun muassa lähes tuliterä mehulinko,
jonka ostimme toissakotiin, kun piti hävittää 50 kiloa viinirypäleitä
terassilta talvipakkasten tieltä.
Hyvää tuli, mutta tälle ei ole ollut sen jälkeen tarvetta.

Kaikkein kamalintahan muutossa on se, että muuttaessaan jättää entisille kotikonnuille ison palan sydäntään. On niin paljon ystäviä, kavereita, tuttuja ja hyvän päivän tuttuja. Lisäksi on rakkaat paikat ja tutut kulmat. Osaan ystävistä toki yhteys säilyy, toisiin ei katkea koskaan. Lähtiessä pääsee helpommalla, jos ystäviä on vähemmän. Vaikeaksi menee, jos hyvästeltäviä on laumoittain. Yhteyttä tuskin tulee pidettyä kovin tiiviisti kaikkien kanssa, vaikka some sen nykyisin mahdollistaa aivan ennenäkemättömän massa- tai yksityisemmän yhteydenpidon.

Lento uusille kulmille kestää pari tuntia, ja sitten pitää aloittaa uusi elämä. Etsiä lähikauppa, koska jääkaapissa ei ole mitään. Sitten seuraavina päivinä leipomo, vihannestori ja lihakauppa. Pitää keksiä, mistä voi ostaa ruuveja, liimaa, pattereita ja mistä saa kukkalannoitetta ja -multaa – ja sen kuokan. Viime vuosina tällaisten etsiskely on netin kattavuuden takia onneksi suuresti helpottunut. Kun käytännön ongelmat on jo melkein ehtinyt ratkoa, tarvitsee suunnata katse ihmisiin: kenet voisi löytää ja mistä? Vihaan rautakauppojen metsästystä, ihmisiin tutustumisesta pidän, kunhan mieli vain on ehtinyt toipua lähdön myötäisistä hyvästelyistä ja on valmis kohtaamaan uusia tuttavuuksia. 

Onneksi voin tällä kertaa varsin luottavaisin mielin sanoa, että nähdään sitten parin vuoden päästä taas. Lisäksi olemme päättäneet järjestää isot läksiäisjuhlat, ettei sitä kärsimysnäytelmää kestä viikkokausia. 





tiistai 17. marraskuuta 2015

Papa bittu – rajoja etsimässä

Ymmärsitkö otsikon? Minä en tai ainakin kesti aika pitkään ja tarvitsin apuakin. Parilla ensi kuulemalla se kuulosti ihan suomen sanalta, ja yritin kovasti miettiä mistä nyt voisi olla kyse. Kontekstista en saanut mitään irti. Onneksi mies oli kotona, ja hän avasi lauseen minulle: Papa, (wo) bist du? (suom. iskä, (missä) oot?).  

Aikaisempaan palatakseni: voiko tämän lukea kolmisanaiseksi? Tuskinpa. Ainakaan kun haluan sen itse kirjoittaa näin. Miten tämä sitten tulee tulkita? Monen sanan yhteensulaumaksi? Mistä sanojen rajat tunnistaa, kun sisältö ei vielä aukea täysin? Siinäpä se. Ei oikein mistään, ellei edessä ole tekstiä, ja kirjainten salojahan lapset eivät opi ensimmäisten vuosien aikana asuttiin sitten missä vain. Tätä voi testata kuuntelemalla hetken vieraskielistä radio- tai televisio-ohjelmaa.

Puheessa ei ole sanojen rajoja yhtä selkeästi kuin tekstissä. Jos lauseen akustiikkaa tarkastelee, tulee puheessa pidempiä taukoja tiettyjen äänteiden kohdalla (p, t, k) kuin sanojen väleille. Tämä taas johtuu siitä, että nämä äänteet ovat oikeastaan taukoja, jotka loppuvat paukahdukseen jossain kohtaa suussa. Kokeilepa sanoa pa, ta, ka – missä kohtaa pamahtaa? Sanojen väleihin itse asiassa sujahtelee kunnon taukoja vain, jos puheessa sanojen välejä oikein korostetaan. Puheen akustiikassa sanojen rajat näkyvät epäsuorasti äänteiden kestoissa (pidempiä sanojen ensimmäisissä tavuissa, lyhyempiä myöhemmin sanassa) ja tavujen painotuksessa (korkea sanan alussa, laskee loppua kohden) – siis aivan eri tavoin kuin kirjoitetussa puheessa olemme tottuneet. (Suluissa olevat ovat suomen kielen piirteitä, muissa kielissä voi olla muita piirteitä.)

Miten ikinä lapset sitten keksivät nämä jokseenkin olemattomat rajat? Yleensä he kuitenkin onnistuvat tässä aika hyvin. Me vanhemmat nimittäin autamme heitä. Me puhumme lapsille varsin yksinkertaisesti: helppoja sanoja, eikä lauseetkaan ole pitkiä; yksi, kaksi sanaa, vähitellen lisää. Intonaatiolla ja painotuksilla leikitellään paljon. Englanniksi tämän nimi on parentese, eli siis ihan oma kielensä. Lässytellään siis ihan rauhassa. Sitä tekevät kaikki ympäri maailman, ja on sillä oma funktionsakin: helpottaa lasten kielenomaksumista.

Juniorilla jää usein kolmitavuisista saksankielisistä sanoista ensimmäinen painoton tavu pois. Saksassa kun sanapaino ei ole aina ensimmäisellä tavulla: sine (roSIne, suom. RUsina), raffe (giRAFfe suom. kirahvi). Koska tavua ei painoteta, ei se päädy aina taaperon puheeseen. Sitä ikään kuin ei ole olemassa tai sitten hän ei pidä sitä yhtä tärkeänä. Kuten muissakin taaperoperheissä, etsiskellään meillä usein ajankuluksi perheenjäseniä ja leluja: Missä nalle on? Wo bist du? Näköjään saksankielisestä kysymyksestä jää ensimmäinen sana pois. Saksassa kysymysintonaatio (voi verrata lause- tai sanapainoon) nousee lauseen keskellä – painoton ensimmäinen sana voi siis jäädä huomiomatta aivan kuten painoton ensimmäinen tavu. Loppu kaksitavuisena onkin sitten jo ihan hyvä sana sellaisenaan: bittu. Onhan bittekin (suom. ole hyvä) sanaEi mikään ihme, että tämä jämälause on juniorille yksi sana – hän ei kuule sen palasia paljon muissa konteksteissa, joten se on hyvä sellaisenaan sanaksi.

Muutaman kerran olen kuullut jotain kysymyksen tapaista suomeksikin. Silloin ollaan lähinnä toisteltu esittämääni kysymystä, vaikkapa nallea etsiessä. Jokainen lauseenjäsen on ollut kiltisti omalla paikallaan – ei bittumaisena yhteensulaumana. Kovin terävää kysymysintonaatiota minulla ei siis taida olla, ja kysymyksenikin koostuvat selkeämmin ymmärrettävistä sanoista.






perjantai 13. marraskuuta 2015

Terveisiä ruska-Suomesta ja vähän asiaa synonyymeista

Tämä marraskuu ei yllättänyt kotimaanmatkailijoita harmaudellaan vaan vihreydellään sekä muilla syksyn väreillä. Ainakin täällä Lounais-Suomessa ruskan myötä maahan pudonneet lehdet värittävät harmaata marraskuun taivallusta lumen ja pakkasen antaessaan vielä odottaa itseään. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kauan, koska joulu meidän olisi tarkoitus viettää Suomessa. 

On täällä muutakin ehditty ihmetellä kuin luonnon värejä. Juniori käänsi kelkkansa kertaheitosta ja pulisee Suomeksi kuin vanha tekijä. Ainut saksankielinen sana, joka toisinaan puheeseen jostain tupsahtaa on auch. Kuten viime postauksessa jo totesin, suomessa ei oikein vastaavaa ole. 

En oikein osannut uskoa, että uusia suomen sanoja voidaan oppia perheessämme tällä tahdilla. Juostessani asioilla lapsi oppii muutaman tunnin aikana useamman sanan isovanhemmiltaan. Arkielämässään hän oppii kyllä useita sanoja päivässä, mutta kun opeteltavana on kahden kielen sanoja ja arkirutiinien lomassa ei monia uusia asioita tule eteen kuin uudessa paikassa rutiinien höllentyessä ovat kielikohtaiset saavutukset varsin vaatimattomia viime päiviin verrattuna. Voi myös olla, että hän on saavuttanut jonkinlaisen sanojen omasumisen vauhtipiikin – siis kielen kehitysvaiheen. 

Saman olen myös huomannut tapahtuvan toisten isovanhempien luona: uusia sanoja opitaan hurjalla vauhdilla saksaksi. Mummolassa lapsella on koko ajan leikittäjä (vrt. kotona mutsi yrittää saada ruoan laitettua tai pyykit viikattua ja leikit tarvii kehittää itse) ja rutiinien puuttuessa uusia asioita tupsahtelee eteen jatkuvasti (vrt. kotikulmilla höpötän hänelle kyllä paljon, mutta matkalla hoitotädin luo tai leikkikentälle näemme lähes aina oikeastaan samat asiat). Monesti on tullut saamaton olo, kun olen lapsen hakenut isovanhemmilta: miksen minä pysty sille noin paljon uuttaa opettamaan? Mutta miksi pystyisin. Elämä kuitenkin rytmittyy rutiinien ympärille ja hyvä niin.

Opettajana yllätin itseni usein miettimästä, mitä kielellisiä maneerejani välitän opiskelijoilleni. Ajatus kauhistutti. Nyttemmin mietin samaa, mutta siis omalle lapselleni. Samaa teemaa olen sivunnut jo muutamassa kirjoituksessani (vaikka tässä ja tässä). Toki puheen rutiineista on hyötyäkin. Kun kisu on aina kisu, eikä yhtäkkiä kissa, oppii lapsi kissan käsitteen ja sen myötä alkaa käyttää sanaa nopeammin – ainakin minun näppituntumallani. Arkielämässä tästä on tosin haittaakin. Kun nalle on aina nalle, ei lapsi heti ymmärrä, mikä on karhu, ellei sitten puhuta nallekarhusta. Luonnollista synonyymisanojen vaihtelua on yhden ihmisen hankala lapselle tarjota. Tämän takia olisi tärkeää tarjota kaksi- ja monikielisille lapsille useampi juttukaveri joka kielellä heti alusta asti. Kaikki eivät kuitenkaan pääse säännöllisesti mummolaan. Olen myös kuullut lapsista, jotka ovat oppineet suomensa muumeilta. Sitä en tiedä kuulostivatko he itse enemmän Nipsuilta vai Nuuska Muikkusilta. Saatan itsekin käyttää tätä metodia tulevina vuosina. Kielen omaksumisessa on kaikki keinot sallittuja.

Pari päivää sitten huomasin, että juniori oppii synonyymit todella rivakkaan tahtiin ja todellakin juuri synonyymeina. Tämäkin huoleni oli siis aika turha. Isovanhemmat puhuvat joskus koiristaan koirina, joskus pojista ja joskus niiden oikeilla kutsumanimillä. Ensimmäisenä Suomen päivänä juniori oppi kertaheitolla koiran, seuraavana päivänä hän käskytti koiria sujuvasti poikina. Parin päivän päästä tästä oli hän jo komentamassa koiria niiden kutsumanimillä. Voisin siis itsekin käyttää useammin synonyymeja, rikkoa edes näin rutiinini. Kyllä se ymmärtää.

Oli niitä muovisia potkuautoja ennenkin ja kestävät sukupolvelta toiselle.






perjantai 6. marraskuuta 2015

Ei kahta ilman kolmatta



Salavihkaa on lauseisiin alkanut ilmestyä kolmaskin jäsen. Juttua alkaa muutenkin tulla sellaisella tahdilla, että hitaammat eivät pysy enää perässä. Siis minä en saa niitä muistiin painettua. Viime viikkojen aikana on voinut kuulla sellaisia lausahduksia kuin papa auch bett, mama auch tink/essen/socken/schuhe/baden jne. (suom. suurin piirtein iskäkin sänkyyn, äitikin juo, syö, sukat, kengät, kylpyyn)

Kyllä niitä lauseita tulee suomeksikin, mutta harvemmin, näitä kolmitavuisia siis. Suomessa kun ei ole kovin paljon joka paikkaan sopivia pikku sanoja kuten saksan auch (suom. -kin tai myös jota kyllä suomessa ei käytetä samoissa määrin kuin saksassa auchia). Eräs aamu iskän lähtiessä töihin, hän sanoi jotain minä auch mit, minä auch työssä. (Minän sijaan hän käytti omaa nimeään, kuten varmasti kaikki ikätoverinsa, mutta yksityisyyssyistä korvasin sen minä-pronominilla.)

Näiden lisäksi tapailee usein bye bye'ta. Ensimmäisellä kerralla tämä ei tullut siinä kohtaa, kun se olisi pitänyt sanoa reaktiona tervehdykseen vaan parin minuutin viiveellä. Hän siis selvästi jäi sitä miettimään. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti siihen, että kielten alkeiskurssit aloitetaan tervehdysten opettelulla. Olen ajatellut sen olevan energian ja ajantuhlausta siinä vaiheessa kieliopintoja, kun siis motivaatiota riittäisi muuhunkin. Ehkäpä siinä onkin jokin tarkoitus, kun tällainen luonnollisessa tahdissa tapahtuva omaksuminenkin aloitetaan juuri niillä.

Nyt kun palasimme jo kotikonnuille Saksaan, on hello muuttunut taas halloksi. Kotikulmilla on lisäksi paljon vähemmän vastaantulijoita kuin Cityssä, joten juniori on jatkanut vanhaan tuttuun tapaansa huikkaamalla haloo jokaiselle vastaantulijalle. Mikäli hänen tervehdykseensä vastataan, huikkaa hän perään vielä tsüsch  kohteliasuus siis ennen kaikkea. Onneksi tässä maassa on tapana tervehtiä toisia kaduntallaajia, ainakin jos se toinen aloittaa. Harvemmin itse aloitetaan, ellei sitten sattumalta katsahdeta juuri vastaantulijaa päin.

Suomenlomilla tervehdysten huikkailu loppuu tai ainakin vähenee vastausten puutteessa jo parissa päivässä, joten se selvästikin on riippuvaista vastavuoroisuudesta. Viime keväänä olisin parin viikon mittaisella Helsingin reissulla halunnut laittaa lapun hänen rintaansa: olen vauva, ole kiltti ja vastaa! En sitten jaksanut, koska en halunnut ihmisten pitävän minua avohoitopotilaana. Turha sitä on yhden ihmisen alkaa kulttuuria muuttaa: maassa maan tavalla. Olkoon sitten ulko- tai kotimaa.

Kolmannen sanan lisäksi kuuluu toisinaan jo kolmatta tavuakin. On sitä siis kuulunut matkimispuheessa jo pitkän aikaa, mutta spontaanisti paljon vähemmän. Ainut mikä spontaanissa puheessa tulee poikkeuksetta kolmitavuisena on puhelin usein vielä muodossa puhelinlin. Kuukausien ajan banaani oli naani, mistä olin toki tyytyväinen, koska se oli selvästi suomalainen banaani (vrt. saksan banane). Nyttemmin, viime viikkoina, on ollut puhetta jo banaanista kolmen tavun kera, mutta toisinaan saksalaisella vivahduksella. 

Mikä näissä kolmansissa tavuissa on niin hankalaa? Eikö keuhkoista tule riittävästi ilmanpainetta vai onko kaksitavuiset sanat vain jämähtäneet puheeseen? Sen paremmin asiaa tuntematta, veikkaisin jälkimmäistä.









keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Viikonlopun palloilutunnelmia

Viikonloppu palloiltiin asuntonäytöissä sekä käväistiin Rugby-turnauksen fanialueella. Sinne suuntasimme tuttavaperheen kanssa iltapäivää viettämään. Lapset saivat rauhassa juosta pallojensa perässä, kun aikuiset yrittivät seurata peliä valkokankaalta. Juniori sai rugby-pallon, koska ystävien mielestä ei ollut hyväksyttävää jalkapalloilla rugby-katsomossa. 



tiistai 27. lokakuuta 2015

Vauva-ajan kaksikielisyydestä

Monet ovat varmasti kuulleet toisen vauvan reagoivan eri tavoin eri kieliin, tai lähinnä eri tavoin äidinkieleen ja vieraaseen kieleen. Vastasyntyneen reaktioita tarkastellaan aivovasteista, kun taas taaperoiden reaktioita tarkastellaan vaikka päänkääntökokeessa (head turning test). Itse en ole tällaisiin tutkimuksiin pintaraapaisua syvemmin tutustunut, mutta pari kertaa olen kuunnellut esitelmän aiheesta ja lukenut muutaman tieteellisen artikkelin abstraktin. 

Kerronkin nyt omista kokemuksistani äidin näkökulmasta.

Ensin vauva-aikaa edeltävään aikaan, vaikka jollakulla tämäkin on jo vauva-aikaa: Seitsemännnen raskauskuukauden aikana tehdyssä ultrassa ultraajatohtori yritti saada junioria kääntymään 3d-kasvokuvaa varten. Yritykset olivat tehottomia ja keskustelimme samalla paljon unkariksi, asuin tuolloin vielä Unkarissa. Tohtori pyysi minua puhuttelemaan vauvaa suomeksi. Tottelin, ja suomea kuultuaan alkoi pienissä jäsenissä näkyä liikettä ja pää kierähti äänen suuntaan. En ollut uskoa silmiäni! Puhuin kuitenkin päivittäin usemapaa kieltä, ja kaikkia mielestäni varsin sujuvasti. Miksi vauva oli niin kiintynyt suomenkieliseen puheeseeni? Tätä en osannut heti ymmärtää, vaikka se äidinkieleni olikin.

Vatsan peitteet suodattavat puhetta aika hyvin, mutta rytmi ja intonaatio, eli kielen peruspiirteet vauva kuulee. Lisäksi tietysti kuuluu ruuansulatusäänet sekä sydämen rytmi jatkuvana mökänä. Eri äänteitä, eli vokaaleja ja konsonantteja, vauva ei mahaan kuule. Tämän takia suositellaan laulamaan vauvalle. Rytmi läpäisee mahan ja laulu tulee vauvalle tutuksi, kunhan sitä lauletaan useamman kerran.

Muutama kuukausi syntymän jälkeen tarkkasilmäinen kummitäti huomasi lapsen reagoivan ääneeni vain, kun puhuin suomea. Saksaksi minua ei siis ollut olemassa. Tämän hän huomasi parin kuukauden ikäisen vauvan käytöksestä, siis kääntyilystä ja katseen kohdistamisesta. Mitäpä senikäinen nyt muuta osaa. Itsekin aloin asiaan kiinnittää huomiota, mutta ehkäpä symbioositilamme sokaisi minua jonkin verran, enkä kovin suuria eroja huomannut. Totesin kuitenkin, että vauva harvemmin katseli minua, kun puhuin saksaa tai englantia. Useammin katse kääntyi minua kohti, kun puhuin suomea, ei kuitenkaan aina. 

Ajan myötä reagointi toki muuttui, ja pikku hiljaa aloin olla vauvalle myös muilla kielillä. Sanotaan, että vauva ei opi kieliä, vaan erilaisia tapoja kommunikoida. Tätä käsittelin jo hieman edellisessä postauksessani, sieltä voi käydä lukemassa lisää kielen omaksumisesta. Vauva, tai lapsi, ei siis välitä niinkään kenen kanssa mitäkin kieltä puhutaan (ennen kuin hän oppii kielen käsitteen), vaan siitä miten puhutaan. Esimerkkinä vaikka tilanne, jossa lapsi näkee linnun: jos hän on äidin seurassa, hän sanoo lintu (tai ainakin jotain sinne päin) mutta jos hän on isän seurassa hän sanoo piip fogel (näin hän on isoisältä oppinut) jos molemmat ovat paikalla, vauvamme saattaa sanoa lintu piip fogel saadakseen varmasti viestinsä perille. 





maanantai 26. lokakuuta 2015

Eikö!

Viime viikkoina uhman elkeet ovat alkaneet näkyä kanssakäymisessä. Oma tahto ja periksiantamattomuus ovat luonteenpiirteitä, joita osaan tietyissä konteksteissa arvostaa. Vaatii asteen verran enemmän kärsivällisyyttä arvostaa niitä kohta uhmaikäisen poikansa kanssa. Meillä harvemmin on mihinkään kiire, mutta jos olisi, huh. Aamukiireuhmaa en jaksa vielä edes ajatella.

Olen siis kuullut aikaisempaa enemmän kielteisiä vastauksia nei! kuin myönteisiä (jaa). Demokratian ja sovinnollisuuden nimissä olen alkanut kysellä keskustelun jatkoksi eikö? joka on nyt tarttunut kysymyspartikkeleineen juniorin sanastoon kieltosanan perusmuotona. Sinänsä mukava lisä, että se on suomen kielen sana, kun aikaisemmin sekä kiellot että myönnöt kuuluivat lähinnä vain saksaksi. Tässä esimerkki aamuisesta keskustelustamme.

- Laitetaan housut, paita, takki ja kengät ja sitten mennään ulos.
- Eikö!

Onko tämä sitten askel eteenpäin vai taakse? Eteenpäin tottakai – siis kaksikielisen kehityksen kannalta. Eihän lapsi kysymyspartikkeleja osaa vielä perusmuodoista erotella, koska poimii sanansa puheesta, jossa sanat harvemmin perusmuodoissaan esiintyvät. Ei tulisi mieleenkään korjata häntä. Kyllä hän sen oppii, anteeksi, siis omaksuu puheesta.

Paljon muitakin aiemmin vain saksaksi tulleita sanoja on alkanut kuulua suomeksi (maito, äiti). En tiedä, onko syynä reilu viikon oleskelu Briteissä (tuskinpa) vai vähentynyt saksankielinen keskusteluseura. Isä tekee ympäripyöreitä päiviä ja hoitotädille mennään seuraavaksi vasta reilu viikon päästä. Samanlaisesta suomen lisääntymisestä kirjoitin muutama viikko sitten viime visiitin yhteydessä. Mistään radikaalista saksankielisen puheen vähenemisestä ei kuitenkaan ole kyse. Keskustellessaan saksankielisten perheenjäsenien kanssa kasvotusten tai tabletilla, hän käyttää lähes sataprosenttisesti saksaa.

Lapsen oppimista voi kutsua imitoinniksi tai peilaukseksi. Itse pidän peilaus-sanasta, koska sitenhän lapsi käyttäytyy: lapsen käytös on pitkälti ympäristön ilmiöiden toisintoa, oli se sitten kieltä tai muuta toimintaa. Kaksilapsisen ystäväperheemme vanhemmat kertoivat meille noviiseille parisen viikkoa sitten, miten turhauttavaa on lapsen kanssa väittely, koska tällä väittelyparilla on kaikki samat repliikit ja maneerit kuin itsellä. Lapsihan on oppinut taisteluaseensa tai ainakin osan niistä juurikin vanhemmiltaan. Tätäkin ajatellessa käy kylmänväreet selässä. Tapella nyt itsensä kanssa.


torstai 22. lokakuuta 2015

Lapsi oppii kyllä, entäs minä?



Kaupungin kaduille maalatuilla muistutuksilla yritetään pelastaa hajamielisiä kaduntallaajia sekä mannereurooppalaisia autojen alta. Pääni pyörii kuin tennistuomaristossa, motorinen muistini kun vieläkin kertoo autojen hyökkäävän vasemmalta. Miten kauan muutos kestää? Aikuisilla varmasti kuuuuukausia pidempään kuin lapsilla. Sitten mennään lomailemaan kotiin ja kaikki pitää aloittaa lähes alusta.

Juniori tervehti pari päivää sitten naapuria takaisin sanomalla jotain morning-tyyppistä – viikon jälkeen. Saksalainen haloo on alkanut kuulostaa enemmän englantilaiselta heloulta, mikäli se vastaa anglonatiivin tervehdykseen. Mitenköhän kauan minulla sen oppimiseen meni tai menisi, jos en olisi näitä jo ala-asteella oppinut?

Uudessa kulttuurissa huomaan aina yrittäväni mukautua muiden käytökseen mahdollisimman paljon. Esimerkkinä vaikka bussin odotus bussipysäkillä. Tarkkailen huomaamattani, miten ihmiset muodostavat jonon vai muodostavatko laisinkaan, kun bussi lopulta tulee. Lähes poikkeuksetta ikäihmiset ja äiti-ihmiset päästetään ensin, vaikka ei joka paikassa. Tämän jälkeen alkaa monesti anarkia, vaikka on myös kulttuureja, joissa seuraavaksi on naisten vuoro vanhemmasta nuorempaan – ja lopuksi miehet. Omassa kotikulttuurissani bussiin astuu ensin ensin bussipysäkille saapunut, koska jono alkaa monesti muodostua jo bussia odottaessa.

Nämä pienet seikat ovat mielestäni yhtä tärkeitä kuin kielitaito, mutta mistä niitä voi oppia muuta kuin maassa asumalla? Tämäkään ei oikein toimi, mikäli kulttuurisokki on sokaissut näkemään kaiken ympäröivän negatiivisessa valossa. Kulttuurin hiljaisen tiedon oppikirjoihin en ole törmännyt oikein muuten kuin bisneskontekstiin kirjoitettuina.

Motorisen muistin ja oppimisen hankaluuksista vielä edessä on koitos opetella ajamaan autolla. En aio edes yrittää, ennen kuin kävely sujuu joten kuten. Kollegan englantilainen vaimo kertoi, että suurimmat hankaluudet välttää, jos on yksi turvareitti molemmissa maissa (siis sekä oikean- että vasemmanpuolisessa liikenteessä), ja tämä reitti täytyy opetella niin hyvin, että sen ajaisi vaikka unissaan tietämättä kummassa maassa on. Hänen tapauksessaan tämä reitti kulki kotoa lastentarhaan. Maan vaihtuessa lomailun tai lomaltapaluun takia, täytyy ensin ajaa tämä reitti, ja sitten vasta lähteä muualle seikkailemaan.

Lopuksi hiljaista tietoa suomalaisista niille, jotka eivät syystä tai toisesta tähän viime päivien someilmiöön ole vielä törmänneet: http://finnishnightmares.blogspot.fi.











keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Asunnonhakua: omat kulmat haussa

Viime päivinä ollaan keksitty ajankuluksemme hauska rutiini. Aamupäivällä lähikirkon puistoon jalkapalloa pelaamaan ja iltapäivällä tutustutaan vähän kauempana sijaitseviin leikkimahdollisuuksiin (lähileikkimahiksia on tuskastuttavan vähän). Moni töihin kulkija oikaisee puiston kautta. Jalkapallotreenit kirmoittavat hymyn muutaman huulille, mikä tuo kivan lisän pallopeliin. Aika harva kyllä nostaa katsettaan puhelimen näytöltä.

Puskaan meni. Iltapäivän jalistreenit vähän matkan päässä kotoa.

On aavistuksen verran turhauttavaa luoda rutiineja väliaikaiskämpän ympärille, mutta jotenkin se vain ihmisen pää pysyy paremmin kasassa, kun on vähän rutiinia tai to do -listaa. Paras hetki päivästä onkin juniorin kolmen tunnin päikkärit. Silloin on aikaa omille töille, opinnoille ja kirjottelulle.

Asunnonhakukin alkaa eskaloitua. Loppuviikoksi on liuta näyttöjä sovittuna ja tarkoitus on sopia vielä lisää. Tällä kertaa tämä rumba napsahti minulle, koska miehen työt vie leijonanosan hänen hereilläoloajastaan. Onkin ollut mielenkiintoista hoitaa asioita englanniksi natiivipuhujien kanssa. Toisaalta tosi helppoa, toisaalta paljon vaikeampaa kuin olisi toisen ei-natiivin kanssa.

Mukavan lisänsä hakurundille tuo myös ensi kosketukset uuteen kulttuuriin, vaikkakin asunnonhaun muodossa. Pari muuttoa sitten näytöissä Saksanmaalla meni mielestäni tuskastuttavan paljon aikaa. Jokaisen ikkunan ilmansuunnat piti tarkistaa, pistorasiat, keittiön varustelu ja kunto, ja tätä kaikkea piti välittäjän kanssa päivitellä lopuksi vielä kymmenisen minuuttia. Parin näytön jälkeen mies pyysi ensi kerralla minuakin kyselemään vähän enemmän, ettei häneltä vain jää jotain huomaamatta ja olin kuulemma vähän epäkohteliaskin. En voinut ymmärtää, mitä kysyttävää tyhjästä asunnosta vielä keksisi. Minä kun olin tottunut suomalaiseen hiljaisiin ja nopeisiin asuntonäyttöihin. Sanomattakin selvää, että kyseessä oli miehen kotimaa, minulle uusi maa.

Viime päivinä olen miettinyt paljon asunnon sijaintia. Minkä lentokentän läheisyydessä olisi kätevintä asua: yhdeltä lähtee miehen työmatkalennot, toiselle tulee suurin osa vieraista ja kolmannelta pääsee edullisesti etelämmäs luitaan lämmittämään. Työmatkoja kertyy varmasti paljon, joten olisin taipuvampi hivuttautumaan lähemmän tuota kenttää. Lentokentän lisäksi mietityttää miehen päivittäinen työmatkailu. Jos joltain kulmilta menee töihin kolme varttia ja toiset takaisin, mutta toisaalta puoli tuntia, tekee erotus viikossa jo kaksi ja puoli tuntia. Kun työpäivä on muutamaa tuntia tilastokeskiarvoa pidempi, alkaa tällaisiakin jo miettiä. Ainakin tehokkaaseen ajankäyttöön tottunut skandinaavi. Lyhyt työmatka maksaa, mutta miten paljon siitä on valmis maksamaan?

Vielä ärriin ja ässiin palatakseni: Viime päivinä on kotona vallinnut niiden suloinen sekamelska. ruokaa on tavoiteltu kurkussa äännettäväksi, kun taas saksankielinen lempikirja Rick der Riese on ollut Lik Liesemissätässä-haeskelu on suhissut saksalaiseen malliin, mutta itkä ja ikkä ääntyvät suomalaiseen malliin. Veikkaisin, että kyse on ihan normaalista vaihtelusta.




torstai 15. lokakuuta 2015

Eka lause

Eräänä kauniina ja aurinkoisena syysaamunana kuului aamiaspöydässä: mennään ulos. Alkuyllätyksen jälkeen yritin pistää vauhtia aamutoimiin.

Kommentti ei liittynyt mitenkään aikaisempaan keskusteluun eikä tilanteeseen. Kuten jo mainitsin, olimme syömässä aamupalaa. Myönnän etten ole aamuihmisiä ja vitkuttelen tilanteen salliessa mielelläni aamiaispöydässä, mutta että... Jostain syystä tämä tuli kuitenkin yllätyksenä, vaikka lyhyet keskustelut juniorin ovat jo arkipäivää.

Sen sijaan en ole lainkaan yllättynyt, että ensimmäinen kunnon lause liittyi ulkopuuhiin, vaan iloinen ettei se koskenut tablettia, -pelejä tai jotain muuta tietoteknistä vempelettä, joita olen viime aikoina joutunut hyödyntämään paljon pikku matkalaisen viihdytykseen. 

Mainittakoon vielä, että (ulos-sanan) s oli varsin suhinainen ja ääntyi siis väärässä paikassa, mutta samapa tuo. Tiedän, että oikeakin ääntöpaikka on hallussa. Pohdiskellessa heräsi mielenkiinto selvittää, missä iässä eilen mainitsemani hankalat äänteet (ärrä, ässä) on mahdollista lausua oikeaoppisesti. Se milloin lapsi nämä oppii, vaihtelee varmasti paljon.

Loppuviikosta suuntaamme toiselle, tällä kertaa parin viikon mittaiselle, kodinetsintäreissulle tulevaan kotikaupunkiimme. Seuraavat kuulumiset siis sieltä. 

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Ärräpäitä – mamulasten puhevioista


Varmasti kaikki vanhemmat ovat joskus huolissaan lapsensa ääntämisestä. Silloin tällöin selkärangassa tuntuu pelko kurkkuärristä, vääränlaisista ässistä ja jopa kummallisista vokaaleista. Tunnustan itsekin tämän pelon, vaikka yritän elää sitä sen enempää tiedostamatta. Monikielisissä perheissä kun nämä erilaiset ässät, ärrät ja vokaalit ovat joka tapauksessa jotenkin läsnä.

Tottahan on, että ulkosuomalaisilla lapsilla on monesti puheessaan pieni vivahde sitä toista, äidin- tai isänkieltään ja miksipäs ei, saavathan supisuomalaisetkin puhua kotimurteellaan.  

Tosiasia on myös, että suomen r ja s:hän ovat ääntämismotoriikaltaan sen verran hankalia äänteitä, että lapset oppivat ne yleensä viimeisinä pari, kolme vuotta ensimmäisten sanojen jälkeen. Monissa muissa kielissä on helpommat vastaavanlaiset äänteet, jotka lapsi oppii tekemään samoihin aikoihin, kun sanoja alkaa muutenkin tulla. Esimerkkinä r:n vastine voi olla ranskasta tuttu kurkku-r tai englannista tuttu vokaalimainen r.

Miksi siis opetella vielä hankalat suomen ärrä ja ässä, vaikka niillä helpommillakin pärjää? Ihmisluonto on sellainen, että ryhmään kuuluminen on tärkeää ja sitä korostetaan monin keinoin, kuten vaikkapa murteellisella kielellä. Jos taas ei osaa ilmaista ryhmän jäsenyyttä kielellisin keinoin, voi sanktioina tulla ulkopuolinen olo tai joutua kiusoittelun kohteeksi.

Monilla ihmisillä muuttoa toiselle paikkakunnalle seuraakin murteen muutos. Kotimurre voi vaihtua neutraalimmaksi puhekieleksi tai muokkautua uuden kotipaikan murteen kaltaiseksi, ehkä kokonaan samanlaiseksi. Uuteen maahan sopeutumista usein helpotetaan kielen oppimisella ja muunlaisella ympäristöön mukautumisella. Ei kuitenkaan aina. Joskus kulttuurisokki tekee tämän mahdottomaksi. Erään Suomen murteiden klassikkotutkimuksen mukaan naiset mukauttavat puhettaan enemmän kuin miehet. Naiset ovat joko altiimpia tällaisille muutoksille tai sitten vain muuttavat useammin.

Edellä mainitut äänteet aiheuttavat ongelmia myös monille suomalaislapsille. Ääntämisongelmat voivat olla merkki äännevirheestä. Tällöin ne voivat olla ympäristöstä opittuja puheeseen jämähtäneitä vääränlaisia äänteitä, johtua vielä harjaantumattomasta ääntämismotoriikasta tai sitten  lapsi ei yksinkertaisesti vielä kuule äänteiden eroa, vaikka kuulossa ei ole mitään vikaa. Ääntämismotoriikan hallinta voi olla aivan yhtä hankalaa kuin kärrynpyörä ummikolle – siinäkin toiset onnistuvat nopeammin, toiset tarvitsevat enemmän treeniä. Kuuleminen taasen ei ole valikoivaa vaan erottelutarkkuus kehittyy kokemusten karttuessa. Tästä esimerkkinä vaikka eri omenalajien tunnistus: ei niitäkään opi tunnistamaan kuin harjoitellen; katsellen ja maistellen. Eikä saa unohtaa, että lapset oppivat aikuisia nopeammin ja helpommin. Toiset vain tarvitsevat vähän enemmän tukea.

Kyse voi kuitenkin olla myös vakavammasta ongelmasta, kielellisestä vaikeudesta tai fysiologisesta ongelmasta kuten lyhyestä kielijänteestä (r-vian taustalla) varsinkin, jos ongelmia esiintyy useammassa kielessä.

Kuka auttaa, kun ulkosuomalaisella lapsella on äännevirheitä – joita siis normaalisti logopedit, eli puheterapeutit, korjaavat? Kerran luin ulkosuomalaisten keskustelufoorumilta, että paikallinen logopedi oli luvannut kokeilla, mutta ei ottaisi vastuuta tuloksista. Suomalaisen ärrän ääntäminen oli ilmeisestikin jossain oman ydinosaamisalueen ulkopuolella.

Useimmiten ulkosuomalaisen lapsen puheterapeutti taitaa kuitenkin olla hänen vanhempansa. Siksipä haluan selvittää, että mistä ja millaista tukea on saatavilla.

Kuka auttaa, jos kyse on kielellisestä ongelmasta? Kielelliset ongelmat kuuluvat molemmissa kielissä. Ne eivät siis ole kielikohtaisia, kuten äännevirheet – eivätkä vaadi kielikohtaista puheterapiaakaan. Tällöin auttaa asuinmaan puheterapeutti, joka terapoi muksua asuinmaan kielellä parhaimman ammatillisen taitonsa mukaisesti. Puheterapeutit ovat varmasti aivan yhtä hyviä joka maassa ja tekevät työnsä ammattitaitoisesti, vaikka maan kieli ei olisikaan lapsen vahvin kieli.

Lyhyen kyselykierroksen perusteella Suomesta löytyy myös sellaisia puheterapeutteja, jotka olisivat valmiita auttamaan Suomessa asuvan mamulapsen kotikielen äännevirheiden korjaamisessa. Moni kyllä mainitsi olevansa vähemmistössä, joten avun löytyminen ei ole välttämättä itsestäänselvyys. Pitkää terapiaa ei kukaan luvannut, vaan lyhyen ohjauksen, johon kuuluu yksi tai kaksi tapaamiskertaa. Tämän jälkeen päävastuu jää vanhemmille. Jatkan kyselyäni vielä muissa maissa – lisää vinkkejä siis seuraa jatkossa.

Internetistä löytyy apua nopeasti suomenkielisille vanhemmille. www.aannekoulu.fi tarjoaa nettiapua ja parilla klikkauksella pääsee jo tiedon äärelle. Lapsen ääntämiseen voi myös investoida kolmikuisella kurssilla.

Jos ja kun vanhemmat alkavat jälkikasvulleen hankalia äänteitä opettaa, kannattaa ensin perehtyä alaan varsin hyvin tai ainakin jonkin verran. Jos itse on lapsena saanut huonoja kokemuksia puheterapiasta, ei kannata lannistua, koska myös ala on kehittynyt vuosikymmenien saatossa. Aikaisemmin terapiassa kuunneltiin, katseltiin ja toistettin, mutta nyttemmin myös kosketellaan oikeita ääntämispaikkoja. OPT-terapia perustuu oikeiden ääntämispaikkojen ja lihasten tuntoaistin aktiviointiin. (Vrt. visuaalinen, auditiivinen ja motorinen oppiminen – on tärkeää saada vihjeitä jokaisella näillä tasolla.)

---

Juniori sanoo toisinaan ikkä, toisinaan iskä – varsin saksalaisella hammasässällä (joka siis on ääntämismotoriikaltaan nopeampi oppia) – silloin tällöin kuulen itkä (jes: suomalaista ässää siis treenataan kuten asiaan kuuluu). Brumm-brumm-autoleikeissä kuuluu aina varsin saksalainen kurkkuärrä – mikä nyt on ihan loogista, koska autoleikkejä leikitään kaikkien muiden paitsi äidin kanssa. Elefantti taas sanoo toisinaan töröö auton tapaan, toisinaan tödlöö - ja äiti on tyytyväinen kun kieli tapailee hampaiden taustaa ja sitä myötä suomen ärrän tärypaikkaa. Vähän aikaa sitten kuulin kirja kovin saksalaisella ärrällä höystettynä ja pelko alkoi tuntua selkärangassa, mutta viikko tämän jälkeen kuulin kilja. Turha pelko siis.

---

Lopuksi Pertti Kurikan nimipäivien näkökulma puhevikaan.



torstai 8. lokakuuta 2015

Lauseen ytimessä

Juniori on päässyt kielen ytimeen kiinni – tai siis lauseen ytimeen: verbit ovat ilmestyneet puheeseen. Kielioppi-ihmiset ovat sitä mieltä, että verbi on lauseen ydin ja että lauseessa tulee olla verbi. Lause ei ole lause ilman verbiä, koska ilman verbiä ei mitään tapahdu – ja miksi siis kuvailla jotain mitä ei tapahdukaan.

Verbit alkavat kuulua lauseessa jos toisessakin. Ikkä tule. Mama sitz. Mennän. Mama baden. Toki valtaosa kommenteista ei sisällä verbiä.

Pari päivää sitten oltiin taas hepan selässä: heppa kopotikopoti. Voisikohan kopotikopotin käsittää verbiksi? Mielelläni käsittäisin sen onomatopoeettiseksi verbiksi. Siis sellaiseksi jonka äännerakenne kuvailee verbin kuvailemaa ääntä tai liikettä. Tällaiset (onomatopoeettiset) sanat ovat käsittääkseni yleisimpiä pikku lasten suusta kuultuna. miau ja hau-hauhan ovat monien ensimmäisiä sanoja. Tiedän ettei kovin moni kadunkulkija näitä sanoiksi lukisi, mutta veikkaisin että lähes kaikki kielitieteilijät.

Onomatopoeettiset sanat saavat siis muotonsa äänestä. Eläinten äänet (haukunta, määintä) ja muutkin äänet (pulina, kohina) vaihtelevat jonkin verran eri kielissä ja siksi ne on aika vaikea oppia vierailla kielillä, vaikka voivatkin loppujen lopuksi olla helppoja ymmärtää.

Eläinten äänet ovat ehkä jonkin verran globaalistumassa, koska piirretyissä, sarjakuvissa ja lastenkirjoissa niitä näkee silloin tällöin kääntämättöminä tai puoliksi käännettyinä: woof woof tai vuf-vuf - nyt esimerkiksi. Vaikka on aika sama sanooko lehmä ammuu vai muh, mietin ärsyyntyneenä miksi ne jätetään kääntämättä. Tuskin on kyse vieraannuttamisesta (käännöstieteellinen termi, joka tarkoittaa sitä, että lähtökieltä ja -kulttuuria halutaan säilyttää) vaan käännöksen hankalasta toteutuksesta: kuvaa tarvitsee muuttaa. Eihän se nyt niin hankalaa voi olla. Siis palkata graafikko.

Juniorin sanomiset ovat päässeet seuraavalle tasolle: kaksi sanaa ei enää ilmaise staattisia olemisia ja omistamisia vaan liikettä tai ainakin tekemistä. Voisi myös sanoa, että lausekkeista on siirrytty lauseisiin tai nominilausekkeista verbilausekkeisiin. Meno on siis varsin hurjaa. Ainakin lingvistien mielestä.

Tälläkin pääsee lujaa liikkeelle. Nelipyöräsellä siis.














keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Kodinetsintää

Takana supernopea pitkä viikonloppu. Aloimme etsiä kotia seuraavasta kotikaupungistamme. Kaupunkihan on sen verran iso ja alueet aika erilaisia (lue eriarvoistuneita), että päätimme aloittaa tutustuen pariin naapurustoon paikallisten ystäviemme opastuksella. Meitä lykästi, koska ilma oli kuin morsian ensimmäiset kaksi päivää. Aurinkoisen ja lämpimän sään takia jäi koko kaupungista  aurinkoinen ja lämmin fiilis, joka auttaa alkuun uuden etsinnässä. 

Kolme päivää vierähti nopeasti kärryjä lykkiessä kulmilta toisille. Mukana oli koko ajan vähintään kaksi aikuista ja kolme puolitoistavuotiasta. Otimme varsin rennosti ja ehdimme kuitenkin nähdä aika paljon. Lapset pääsivät pari kertaa päivässä leikkikentälle irrottelemaan, nukkuivat päiväunet kärryissä ja lounas ja illallinen syötiin enemmän ja vähemmän ajallaan vaihtelevissa paikoissa. Tavoitteena oli siis viettä varsin tavallista viikonloppua ja etsiä itselle sopivinta asuinpaikkaa näin. Naperojen rytmit olivat onneksi melko samanlaiset, joten vältyimme turhilta itkuilta ja kiukuilta.

Oikean naapuruston löytäminen tuleekin olemaan kaikkea muuta kuin helppoa. Tämän kyllä tiesin jo etukäteen. Itse en pidä kovin homogeenisistä naapurustoista, vaan asuisin mielelläni vähän värikkäämmällä seudulla. En kuitenkaan halua päätyä mamu- tai expat-kuplaan, vaan haluaisin nähdä paikallisiakin. Muutenhan se on ihan sama missä päin maailmaa asuu.

Kuvien napsiminen jäi valitettavasti vähemmälle, joten tässä ainoa julkaisukelpoinen otos lauantai-iltapäivältä. Pysähdyimme paikallisessa yksille paikallisten tapaan. Yksi kolmesta nukahti myöhäisille päiväunille. Taisi olla hyvät nokosmusiikit.



Juniorilla on muutamia sanoja, jotka hän lähes aina sanoo saksaksi: milch tai oikeastaan miich, tuch, mama. Tiedä sitten miksi, nämä tulivat viikonloppuna useammin suomeksi. Puhuimme aikuisten kesken melko paljon englantia, koska se nyt sattui olemaan kieli, jota kaikki osasivat. Veikkaisin vieraan ympäristökielen laukaisseen tämän määräaikaisen suomettumisen. Nyt ollaan kuitenkin taas jo kotona, ja kaikki on ennallaan äitiä lukuun ottamatta. 





perjantai 25. syyskuuta 2015

Juttukaveria tekemässä

Olen kuullut monilta jo vuosikymmeniä ulkomailla asuneilta suomalaisilta, miten tärkeitä keskustelukumppaneita omat lapset olivat menneiden vuosikymmenien aikana. Kielelliset kontaktit kotimaahan loma-aikojen ulkopuolella tapahtuivat joko puhelimitse tai radioitse. Soittelu oli kallista puuhaa viime vuosiin asti, ja radion kuuntelu taas ei 1990-luvun alkuvuosiin asti ollut ihan joka maassa sallittua puuhaa. Nopein ja varmin keino oli monelle tehdä juttukaveri itse.

Y-sukupolven edustajana kuuntelin tällaisia puheita hymynvirne kasvoillani. Onhan minulla tietokone ja internetyhteys: pystyin soittamaan lähes kenelle vain ilmaiseksi ja katsomaan ja kuuntelmaan lähes mitä vain halusin. Nyttemmin, seitsemän ulkomaanvuoden jälkeen, alan itsekin kaivata suomenkielistä juttukaveria kotiin  siis sellaista joka myös vastaa suomeksi. 

Viime päivinä juniori on pelkän vastailun sijaan myös alkanut kertoa mitä mieleen pilkahtaa. Aikaisemminhan kommentoitiin lähestulkoon vain asioita, jotka olivat näköetäisyyden päässä. Kommenttien uutisarvo oli siis varsin matala, vaikka näistäkin kommenteista ilahduin ikihyviksi.

Nämä uudet kommentit kaikenlaisista mieleenpilkahduksista saavat sydämeni sulamaan. Ne ovat peili juniorin ajatuksiin, joista aikaisemmin sai vain vihjeitä.

Pari päivää sitten menimme hoitopäivän jälkeen leikkikentälle. Satuimme menemään leikkikentälle, jossa usein tapaamme oletettavasti hänen parasta kaveriaan, joka olkoon nyt vaikka Minna. Juniori sanoi Minna tuolla. Sydämeni suli. Juniori muisti kaverinsa ja oli toiveikas, että tänne tultiin kaveria treffaamaan. Tällä kertaa hän joutui kuitenkin valitettavasti pettymään, mutta äkkiäpäs se unohtui.

Harmaa päivä, tyhjä leikkikenttä


Kun lähes kaikki muut lähipiirissä kertovat ajatuksistaan jollain muulla kuin äidinkielelläni, on uskomattoman kaunista kuulla näitä vaikkakin toistaiseksi varsin lyhyitä lausahduksia äidinkielelläni. Sitten tajusin, että teen tässä itselleni suomenkielistä juttukaveria. Parempi tehdäkin hyvä sellainen.




tiistai 22. syyskuuta 2015

Lisää taivuttelua

Heppa auf! Kävi toissapäivänä käsky leikkikentällä, kun juniori halusi leikkikentällä vieterihepan selkään. Sananmukainen suomennos olisi hepalle, toimivampi käännös hepan selkään. Mikäpäs siinä, kyllähän minä tuon ymmärsin ja lisäksi ilahduin: saksan prepositio auf (jonka siis kuuluu olla sanan edellä) päätyi sanottavaksi sanan jälkeen. Haluaisin ymmärtää tämän valinnan niin, että sanaa oli tarkoitus taivuttaa, kuten kunnon suomalaisia sanoja kuuluukin.

Cityheppa

Kielitieteilijöillä on tämänlaiselle vaihtelulle termi: koodinvaihto. Koodi siis tarkoittaa kieltä tai murretta, ja kieli vaihtuu kesken lauseen ja usein vielä takaisinkin siksi jolla lause aloitettiin. Koodinvaihto voi tuoda sanomaan lisämerkityksen tai sitten ei. Lisämerkitys voi olla jonkin lauseen osan korostaminen tai puhujan suhtautumista sanomaansa. Erittäin tavallaista koodinvaihto on kiihtyneessä mielentilassa: pyynnöissä ja vetoomuksissa. 

Suomalaisille, varsinkin suuremmissa rannikkokaupungeissa asuville, tämä on varsin tuttu ilmiö suomenruotsalaisesta puheesta. Muistan useasti kuulleeni suomenruotsalaista kiroilua tyyliin: fattar du inte, perkele! Ehkäpä suomen kirosanat ovat hieman tehokkaampia. Esiintyypä näitä merkitysta korostavia koodinvaihtoja useimpien meidän puheessa varsin tiuhaan, kuten vaikkapa viime vuosien ranskasta lainattu muoti-ilmaus passé, joka on jo aika passé. Kerran satuin paikalle juuri kun suunniteltiin viikonloppua: vi måste tar teltta med. Kovin en voi kehua ruotsin taidoillani, mutta uskoisin, että sana teltalle löytyy tästäkin kielestä, jospa suunnittelu oli niin intensiivistä, että aikaa ruotsinkielisen vastineen etsinnälle ei ollut.

Usein puhuja itse ei kielen vaihdosta huomaa. Tämän kuitenkin uskoisin enemmänkin pätevän sanontoihin, jotka ovat jo varsin kivettyneet jokaiseen kieleen, kuten vaikkapa shaisse-kirosanana (oikeaoppisempi kirjoitusmuoto olisi šaisse)  suomalaisen suusta kuultuna.

Enpä usko, että juniori vielä toi lisämerkityksiä koodinvaihdollaan, mutta kiihtyneessä mielentilassa hän saattoi olla vieterihevosen nähtyään. Todennäköisempi selitys olisi sanan puuttuminen suomen sanastosta tai sitten hän ei ole vielä käsittänyt osaavansa kahta kieltä, ja sekoittaa niitä puheessaan. Tätä viimeistä vaihtoehtoa en kyllä allekirjoita. 

Onkokaan tässä sitten kyse koodinvaihdosta? Koodinvaihto ei ole ohimenevä vaan pysyvä tilanne (tai ilmiö, joka nyt vain on vähän yleisempi kaksikielisten puheessa). Koodinvaihto ei ole merkki puutteellisesta kielitaidosta vaan monikielisyydestä.

Veikkaisin siis heppa auf:n olevan ennemminkin merkki puutteellisesta kielitaidosta. Parempi siis jatkaa harjoittelua ja odotella tulevaa. Pääasia, että taivutuksen harjoittelu jatkuu.





perjantai 18. syyskuuta 2015

Sieltähän se tuli

... äitin tukka – ja oli tyyppi lisäksi ihan oikeassa, kun korjaa tämän aikuisten kielelle: äitin sukka. Hiustenlaitto ja -tila ei ole vielä alkanut kiinnostaa, vaan pysytellään edelleen vaatekappaleissa.



torstai 17. syyskuuta 2015

Kovaa ja korkealta


Juniori on varsin mieltynyt musiikkiin. Ensimmäisinä viikkoina tietysti lauloimme paljon tuutulauluja. Äänen käheydyttyä jatkettiin sähkömusiikilla. Musiikki–vilkkuvalot-yhdistelmä oli ja on takuuvarma viihdyke parista kuukaudesta aina nykypäiviin asti. Nyttemmin lapsi on alkanut laulaa myös itse ja hänellä on lempilauluja, joita hän alkaa laulaa ja haluaa muiden liittyvän lauluun.

Eräs lapsen lempilauluista tällä hetkellä on englanninkielinen onnittelulaulu Happy birthday to you... Miksi? Ei hajuakaan. Tai siis sen verran, että tämä on useinmiten käytössä Saksassa nuorempien ihmisten keskuudessa onnittelulauluna. Lapsi ei tästä kuitenkaan voi mitään ymmärtää, koska hän ei vielä englantia osaa ja lisäksi syntymäpäivän käsite lienee vielä vähän hämärän peitossa. Mistä siis mieltymys? Äänteistä, melodiasta vai onko laululla jonkinlainen uutuusarvo? Käsittääkseni hän kuuli sen ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. 

Lapsi lauleskelee paljon itsekseenkin ja jos ei laula ainakin höpöttää. Hoitotädin mukaan "Er ist immer zu hören" elikäs hänet kuulee kyllä aina. Suuremmalla leikkikentällä tästä on vain hyötyä: häntä tarvitsee harvemmin lähteä etsimään. 

Uskon, että puheliaisuus kumpuaa ekstrovertistä luonteesta. Ekstroverttihän usein kuvaillaan juuri puheliaaksi, vaikka ne eivät synonyymeja olekaan. Ekstrovertti suuntaa huomionsa muihin ihmisiin ja saa energiaa kanssakäymisestä. Introvertti on ekstovertin vastakohta, ja hänen huomionsa kiinnittyy asioihin ja esineisiin ja sosiaaliset tilanteet enemminkin kuluttavat hänen energiaansa (katso lisää persoonallisuuden big five'sta googlesta). Reseptiivinen taas on psykologien sana ihmiselle, johon saa helposti kontaktin. Olen diagnosoinut juniorin varsin reseptiiviseksi ekstrovertiksi. Sitä vain en tiedä, mistä nämä piirteet on peritty.

Vauva-aikana hänellä oli varsinkin metrossa ja junassa pakottava tarve saada viereisten kanssamatkustajien huomio. Lallattelu, jokeltelu, päristely – kaikki keinot käytössä. Sain useamman kerran kuulla, miten parin pysäkinvälin jälkeen koko vaunun huomio siityi häneen hiljaisempian aamupäivän tunteina. Ruuhka-aikaan hänellä oli tapana kiskoa älypuhelimeensa keskittyneitä työmatkalaisia hihasta, kunnes katse siirtyi häneen. Poikkeuksetta tämä otettiin vastaan hyvin, olihan kyse vauvasta.


Metromatkailu on äidillekin rentouttavampaa kuin ekstrovertin sulkeimen auton takapenkille.

Viime päivinä olen miettinyt miten tämä puheliaisuus näkyy hänen persoonallisuudessaan ja elämässään taaperoajan jälkeen. Jatkuva höpöttely ja puhuminen kun eivät sovi joka paikkaan. Onko hän koulussa se, jota opettaja joutuu ojentamaan hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen vai sopeutuuko hän ympäristön sääntöihin ja jatkuva höpötys loppuu tai ainakin vähenee? Aika näyttää. 


tiistai 15. syyskuuta 2015

Yhdestä kahteen sanaan



Muistan hämärästi tenttineeni lapsen kielen kehitysestä hyvät tiedot reilu vuosikymmen sitten. Tenttikirja tuli hyvin tankattua, mutta tiedot jäivät varsin vähälle käytölle ja ovat kertauksen puutteessa päässeet unohtumaan. Tarkoitukseni oli äitiysloman aikana kerrata tenttimatsku, jotta tiedän, mihin huomio tulee kiinnittää, kun päristely alkaa muuttua kielellisemmäksi.

Huomasin kuitenkin varsin nopeasti, että en ollut tätä opusta kopioinut vaan lukenut kirjastossa, jonka ovet eivät näin ulkomaille käsin enää avaudu. Tein pari varsin ponnetonta hakua Amazonin nettikirjakaupassa ja asia jäi lepäämään laakereilleen – ja lapsi alkoi availla puhumistarkoituksessa suutaan äidin huonoista tiedoista huolimatta.

Sen verran muistan, että kun sanoja alkaa tulla, tulee ensin yksisanavaihe, sen jälkeen kaksisanavaihe (anteeksi suomenkieliset kökkötermit: one word phase, two word phase). Kirjallisuuden mukaan usein tässä kohtaa myös alkaa ensimmäisen kunnon kieliopillisen kategorian omaksuminen. Kyseessä on siis genetiivistä, jolla niin helposti omistusta ilmaistaan. Itse olen kyllä sitä mieltä, että kieliopillisia kategorioita on jo omaksuttu hurjasti, avut tämän ilmaisemiseen vain vähän liian rajalliset.

Meillä on kokeiltu kahden sanan rakenteita jonkin aikaa. Ensimmäinen oli Papa takki. (Tässä kohtaa hyvä mainita, että lapsi omaksuu suomen ja saksan kielet ja on nyt noin puolitoistavuotias.) Äiti oli ihastuksesta haltioissaan - olihan juuri jotain merkittävää tapahtunut. Lapselle oli tärkeää aina näyttää mikä kenkä, takki, huivi ja pipo kenellekin kuului ulos lähtiessä. Ulkovaatteiden pukeminen kun on yksi päivän kohokohtia, sai innostus runosuonen avautumaan juuri vaatenaulakolla. Tätä ennen hän aina näytti tiettyä pukinetta ja kertoi kenelle se kuuluu Mama, Papa. 

Mikä, kuka, kenen?


Sitten seurasi usean viikon tauko ja nyttemmin kaksisanaiset rakenteet ovat tulleet puheeseen jäädäkseen. Enää ei kieliä kovin sekoiteta (Mama kenkä), vaan sanat löytävät samankielisen parinsa (Papa jakki - siis ainakin melkein) ja nykyisin osoitellaan muuallakin kuin eteisessä naulakon edessä. Viikko sitten koin toisen yllätyksen: Papas kenkä. Annettakoon anteeksi paha sanasto-relapse, koska mukaan on tullut genetiivi!


Samapa tuo, vaikka onkin saksan genetiivi. Muistaakseni nasaaliäänteet (siis n, ng) ovat muistaakseni yksi vaikeimmista äänneryhmistä oppia ääntämismotoriikkaansa takia. Tulkoon, kun tulee, pääasia on, että lapseni on alkanut taivuttaa!





tiistai 8. syyskuuta 2015

Tervehdys syys-Suomesta

Kotimaisemia

Kun melko tuoreena maisterina suuntasin kiinnostavan työn perässä ulkomaille, en arvannut, että ihan heti en olisi takaisin tulossa. En sitten tiedä, olisiko kaksikymppisen into ja päättäväisyys tällaisesta tiedosta horjunut, mutta hetkeksi olisi saattanut pysäyttää kaukaista tulevaisuutta pohtimaan.

Nyt kun ensimmäisestä muutosta on jo muutamia vuosia, kansainvälisistä muutoista tullut jonkin verran lisää kokemusta ja perhe lisääntynyt kahdella on seuraava muutto taas merkitty kalenteriin.

Muuttoasiaoita miettiessä huomasin pohtivani aivan eri asioita kuin aikaisempien muuttojen yhteydessä. Vapaa-ajan menojen ja lentoyhteyksien sijaan minua askarrutti uuden enemmistökielen esittely ja asema perheessä sekä aikaisemman ympäristö- ja enemmistökielen muutos koti- ja vähemmistökieleksi sekä tietysti paikallinen suomalaisyhteisö sekä suomalaiset kerhot ja muu mahdollinen lapsiperhetoiminta.

Näitä pohtiessani totesin tarvitsevani vertaistukea sekä kanssaeläjien kokemuksia – onneksi niitä löytyi netistä jonkin verran, ja osittain tästä syystä haluankin tarjota oman kokemukseni muille näiden kysymysten parissa pähkäileville ja muille maille muuttoa harkitseville blogin muodossa.

Toki kirjoittaen ajatukset muutenkin järjestyvät helpommin käsitettäviksi omassakin päässä.

En kuitenkaan halua – enkä pystykään – tarjoamaan lukijoilleni valmiita toimintamalleja ja ratkaisuja eri tilanteisiin. Siihen olen aivan liian kokematon sekä lukematon. Haluan tuoda esille omat pohdintani monikielisen ja -kulttuurisen perheen jäsenenä sekä tietysti tilanteita arjen tiimellyksestä. Jonkin verran tuon varmasti mukaan alan tutkimusta ja muuta keskustelua. Kommentteja luen mielelläni.

Tervetuloa matkaamme! Muutto on suunniteltu ensi vuoden alkuun – määränpäänä Lontoo.