perjantai 25. syyskuuta 2015

Juttukaveria tekemässä

Olen kuullut monilta jo vuosikymmeniä ulkomailla asuneilta suomalaisilta, miten tärkeitä keskustelukumppaneita omat lapset olivat menneiden vuosikymmenien aikana. Kielelliset kontaktit kotimaahan loma-aikojen ulkopuolella tapahtuivat joko puhelimitse tai radioitse. Soittelu oli kallista puuhaa viime vuosiin asti, ja radion kuuntelu taas ei 1990-luvun alkuvuosiin asti ollut ihan joka maassa sallittua puuhaa. Nopein ja varmin keino oli monelle tehdä juttukaveri itse.

Y-sukupolven edustajana kuuntelin tällaisia puheita hymynvirne kasvoillani. Onhan minulla tietokone ja internetyhteys: pystyin soittamaan lähes kenelle vain ilmaiseksi ja katsomaan ja kuuntelmaan lähes mitä vain halusin. Nyttemmin, seitsemän ulkomaanvuoden jälkeen, alan itsekin kaivata suomenkielistä juttukaveria kotiin  siis sellaista joka myös vastaa suomeksi. 

Viime päivinä juniori on pelkän vastailun sijaan myös alkanut kertoa mitä mieleen pilkahtaa. Aikaisemminhan kommentoitiin lähestulkoon vain asioita, jotka olivat näköetäisyyden päässä. Kommenttien uutisarvo oli siis varsin matala, vaikka näistäkin kommenteista ilahduin ikihyviksi.

Nämä uudet kommentit kaikenlaisista mieleenpilkahduksista saavat sydämeni sulamaan. Ne ovat peili juniorin ajatuksiin, joista aikaisemmin sai vain vihjeitä.

Pari päivää sitten menimme hoitopäivän jälkeen leikkikentälle. Satuimme menemään leikkikentälle, jossa usein tapaamme oletettavasti hänen parasta kaveriaan, joka olkoon nyt vaikka Minna. Juniori sanoi Minna tuolla. Sydämeni suli. Juniori muisti kaverinsa ja oli toiveikas, että tänne tultiin kaveria treffaamaan. Tällä kertaa hän joutui kuitenkin valitettavasti pettymään, mutta äkkiäpäs se unohtui.

Harmaa päivä, tyhjä leikkikenttä


Kun lähes kaikki muut lähipiirissä kertovat ajatuksistaan jollain muulla kuin äidinkielelläni, on uskomattoman kaunista kuulla näitä vaikkakin toistaiseksi varsin lyhyitä lausahduksia äidinkielelläni. Sitten tajusin, että teen tässä itselleni suomenkielistä juttukaveria. Parempi tehdäkin hyvä sellainen.




tiistai 22. syyskuuta 2015

Lisää taivuttelua

Heppa auf! Kävi toissapäivänä käsky leikkikentällä, kun juniori halusi leikkikentällä vieterihepan selkään. Sananmukainen suomennos olisi hepalle, toimivampi käännös hepan selkään. Mikäpäs siinä, kyllähän minä tuon ymmärsin ja lisäksi ilahduin: saksan prepositio auf (jonka siis kuuluu olla sanan edellä) päätyi sanottavaksi sanan jälkeen. Haluaisin ymmärtää tämän valinnan niin, että sanaa oli tarkoitus taivuttaa, kuten kunnon suomalaisia sanoja kuuluukin.

Cityheppa

Kielitieteilijöillä on tämänlaiselle vaihtelulle termi: koodinvaihto. Koodi siis tarkoittaa kieltä tai murretta, ja kieli vaihtuu kesken lauseen ja usein vielä takaisinkin siksi jolla lause aloitettiin. Koodinvaihto voi tuoda sanomaan lisämerkityksen tai sitten ei. Lisämerkitys voi olla jonkin lauseen osan korostaminen tai puhujan suhtautumista sanomaansa. Erittäin tavallaista koodinvaihto on kiihtyneessä mielentilassa: pyynnöissä ja vetoomuksissa. 

Suomalaisille, varsinkin suuremmissa rannikkokaupungeissa asuville, tämä on varsin tuttu ilmiö suomenruotsalaisesta puheesta. Muistan useasti kuulleeni suomenruotsalaista kiroilua tyyliin: fattar du inte, perkele! Ehkäpä suomen kirosanat ovat hieman tehokkaampia. Esiintyypä näitä merkitysta korostavia koodinvaihtoja useimpien meidän puheessa varsin tiuhaan, kuten vaikkapa viime vuosien ranskasta lainattu muoti-ilmaus passé, joka on jo aika passé. Kerran satuin paikalle juuri kun suunniteltiin viikonloppua: vi måste tar teltta med. Kovin en voi kehua ruotsin taidoillani, mutta uskoisin, että sana teltalle löytyy tästäkin kielestä, jospa suunnittelu oli niin intensiivistä, että aikaa ruotsinkielisen vastineen etsinnälle ei ollut.

Usein puhuja itse ei kielen vaihdosta huomaa. Tämän kuitenkin uskoisin enemmänkin pätevän sanontoihin, jotka ovat jo varsin kivettyneet jokaiseen kieleen, kuten vaikkapa shaisse-kirosanana (oikeaoppisempi kirjoitusmuoto olisi šaisse)  suomalaisen suusta kuultuna.

Enpä usko, että juniori vielä toi lisämerkityksiä koodinvaihdollaan, mutta kiihtyneessä mielentilassa hän saattoi olla vieterihevosen nähtyään. Todennäköisempi selitys olisi sanan puuttuminen suomen sanastosta tai sitten hän ei ole vielä käsittänyt osaavansa kahta kieltä, ja sekoittaa niitä puheessaan. Tätä viimeistä vaihtoehtoa en kyllä allekirjoita. 

Onkokaan tässä sitten kyse koodinvaihdosta? Koodinvaihto ei ole ohimenevä vaan pysyvä tilanne (tai ilmiö, joka nyt vain on vähän yleisempi kaksikielisten puheessa). Koodinvaihto ei ole merkki puutteellisesta kielitaidosta vaan monikielisyydestä.

Veikkaisin siis heppa auf:n olevan ennemminkin merkki puutteellisesta kielitaidosta. Parempi siis jatkaa harjoittelua ja odotella tulevaa. Pääasia, että taivutuksen harjoittelu jatkuu.





perjantai 18. syyskuuta 2015

Sieltähän se tuli

... äitin tukka – ja oli tyyppi lisäksi ihan oikeassa, kun korjaa tämän aikuisten kielelle: äitin sukka. Hiustenlaitto ja -tila ei ole vielä alkanut kiinnostaa, vaan pysytellään edelleen vaatekappaleissa.



torstai 17. syyskuuta 2015

Kovaa ja korkealta


Juniori on varsin mieltynyt musiikkiin. Ensimmäisinä viikkoina tietysti lauloimme paljon tuutulauluja. Äänen käheydyttyä jatkettiin sähkömusiikilla. Musiikki–vilkkuvalot-yhdistelmä oli ja on takuuvarma viihdyke parista kuukaudesta aina nykypäiviin asti. Nyttemmin lapsi on alkanut laulaa myös itse ja hänellä on lempilauluja, joita hän alkaa laulaa ja haluaa muiden liittyvän lauluun.

Eräs lapsen lempilauluista tällä hetkellä on englanninkielinen onnittelulaulu Happy birthday to you... Miksi? Ei hajuakaan. Tai siis sen verran, että tämä on useinmiten käytössä Saksassa nuorempien ihmisten keskuudessa onnittelulauluna. Lapsi ei tästä kuitenkaan voi mitään ymmärtää, koska hän ei vielä englantia osaa ja lisäksi syntymäpäivän käsite lienee vielä vähän hämärän peitossa. Mistä siis mieltymys? Äänteistä, melodiasta vai onko laululla jonkinlainen uutuusarvo? Käsittääkseni hän kuuli sen ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. 

Lapsi lauleskelee paljon itsekseenkin ja jos ei laula ainakin höpöttää. Hoitotädin mukaan "Er ist immer zu hören" elikäs hänet kuulee kyllä aina. Suuremmalla leikkikentällä tästä on vain hyötyä: häntä tarvitsee harvemmin lähteä etsimään. 

Uskon, että puheliaisuus kumpuaa ekstrovertistä luonteesta. Ekstroverttihän usein kuvaillaan juuri puheliaaksi, vaikka ne eivät synonyymeja olekaan. Ekstrovertti suuntaa huomionsa muihin ihmisiin ja saa energiaa kanssakäymisestä. Introvertti on ekstovertin vastakohta, ja hänen huomionsa kiinnittyy asioihin ja esineisiin ja sosiaaliset tilanteet enemminkin kuluttavat hänen energiaansa (katso lisää persoonallisuuden big five'sta googlesta). Reseptiivinen taas on psykologien sana ihmiselle, johon saa helposti kontaktin. Olen diagnosoinut juniorin varsin reseptiiviseksi ekstrovertiksi. Sitä vain en tiedä, mistä nämä piirteet on peritty.

Vauva-aikana hänellä oli varsinkin metrossa ja junassa pakottava tarve saada viereisten kanssamatkustajien huomio. Lallattelu, jokeltelu, päristely – kaikki keinot käytössä. Sain useamman kerran kuulla, miten parin pysäkinvälin jälkeen koko vaunun huomio siityi häneen hiljaisempian aamupäivän tunteina. Ruuhka-aikaan hänellä oli tapana kiskoa älypuhelimeensa keskittyneitä työmatkalaisia hihasta, kunnes katse siirtyi häneen. Poikkeuksetta tämä otettiin vastaan hyvin, olihan kyse vauvasta.


Metromatkailu on äidillekin rentouttavampaa kuin ekstrovertin sulkeimen auton takapenkille.

Viime päivinä olen miettinyt miten tämä puheliaisuus näkyy hänen persoonallisuudessaan ja elämässään taaperoajan jälkeen. Jatkuva höpöttely ja puhuminen kun eivät sovi joka paikkaan. Onko hän koulussa se, jota opettaja joutuu ojentamaan hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen vai sopeutuuko hän ympäristön sääntöihin ja jatkuva höpötys loppuu tai ainakin vähenee? Aika näyttää. 


tiistai 15. syyskuuta 2015

Yhdestä kahteen sanaan



Muistan hämärästi tenttineeni lapsen kielen kehitysestä hyvät tiedot reilu vuosikymmen sitten. Tenttikirja tuli hyvin tankattua, mutta tiedot jäivät varsin vähälle käytölle ja ovat kertauksen puutteessa päässeet unohtumaan. Tarkoitukseni oli äitiysloman aikana kerrata tenttimatsku, jotta tiedän, mihin huomio tulee kiinnittää, kun päristely alkaa muuttua kielellisemmäksi.

Huomasin kuitenkin varsin nopeasti, että en ollut tätä opusta kopioinut vaan lukenut kirjastossa, jonka ovet eivät näin ulkomaille käsin enää avaudu. Tein pari varsin ponnetonta hakua Amazonin nettikirjakaupassa ja asia jäi lepäämään laakereilleen – ja lapsi alkoi availla puhumistarkoituksessa suutaan äidin huonoista tiedoista huolimatta.

Sen verran muistan, että kun sanoja alkaa tulla, tulee ensin yksisanavaihe, sen jälkeen kaksisanavaihe (anteeksi suomenkieliset kökkötermit: one word phase, two word phase). Kirjallisuuden mukaan usein tässä kohtaa myös alkaa ensimmäisen kunnon kieliopillisen kategorian omaksuminen. Kyseessä on siis genetiivistä, jolla niin helposti omistusta ilmaistaan. Itse olen kyllä sitä mieltä, että kieliopillisia kategorioita on jo omaksuttu hurjasti, avut tämän ilmaisemiseen vain vähän liian rajalliset.

Meillä on kokeiltu kahden sanan rakenteita jonkin aikaa. Ensimmäinen oli Papa takki. (Tässä kohtaa hyvä mainita, että lapsi omaksuu suomen ja saksan kielet ja on nyt noin puolitoistavuotias.) Äiti oli ihastuksesta haltioissaan - olihan juuri jotain merkittävää tapahtunut. Lapselle oli tärkeää aina näyttää mikä kenkä, takki, huivi ja pipo kenellekin kuului ulos lähtiessä. Ulkovaatteiden pukeminen kun on yksi päivän kohokohtia, sai innostus runosuonen avautumaan juuri vaatenaulakolla. Tätä ennen hän aina näytti tiettyä pukinetta ja kertoi kenelle se kuuluu Mama, Papa. 

Mikä, kuka, kenen?


Sitten seurasi usean viikon tauko ja nyttemmin kaksisanaiset rakenteet ovat tulleet puheeseen jäädäkseen. Enää ei kieliä kovin sekoiteta (Mama kenkä), vaan sanat löytävät samankielisen parinsa (Papa jakki - siis ainakin melkein) ja nykyisin osoitellaan muuallakin kuin eteisessä naulakon edessä. Viikko sitten koin toisen yllätyksen: Papas kenkä. Annettakoon anteeksi paha sanasto-relapse, koska mukaan on tullut genetiivi!


Samapa tuo, vaikka onkin saksan genetiivi. Muistaakseni nasaaliäänteet (siis n, ng) ovat muistaakseni yksi vaikeimmista äänneryhmistä oppia ääntämismotoriikkaansa takia. Tulkoon, kun tulee, pääasia on, että lapseni on alkanut taivuttaa!





tiistai 8. syyskuuta 2015

Tervehdys syys-Suomesta

Kotimaisemia

Kun melko tuoreena maisterina suuntasin kiinnostavan työn perässä ulkomaille, en arvannut, että ihan heti en olisi takaisin tulossa. En sitten tiedä, olisiko kaksikymppisen into ja päättäväisyys tällaisesta tiedosta horjunut, mutta hetkeksi olisi saattanut pysäyttää kaukaista tulevaisuutta pohtimaan.

Nyt kun ensimmäisestä muutosta on jo muutamia vuosia, kansainvälisistä muutoista tullut jonkin verran lisää kokemusta ja perhe lisääntynyt kahdella on seuraava muutto taas merkitty kalenteriin.

Muuttoasiaoita miettiessä huomasin pohtivani aivan eri asioita kuin aikaisempien muuttojen yhteydessä. Vapaa-ajan menojen ja lentoyhteyksien sijaan minua askarrutti uuden enemmistökielen esittely ja asema perheessä sekä aikaisemman ympäristö- ja enemmistökielen muutos koti- ja vähemmistökieleksi sekä tietysti paikallinen suomalaisyhteisö sekä suomalaiset kerhot ja muu mahdollinen lapsiperhetoiminta.

Näitä pohtiessani totesin tarvitsevani vertaistukea sekä kanssaeläjien kokemuksia – onneksi niitä löytyi netistä jonkin verran, ja osittain tästä syystä haluankin tarjota oman kokemukseni muille näiden kysymysten parissa pähkäileville ja muille maille muuttoa harkitseville blogin muodossa.

Toki kirjoittaen ajatukset muutenkin järjestyvät helpommin käsitettäviksi omassakin päässä.

En kuitenkaan halua – enkä pystykään – tarjoamaan lukijoilleni valmiita toimintamalleja ja ratkaisuja eri tilanteisiin. Siihen olen aivan liian kokematon sekä lukematon. Haluan tuoda esille omat pohdintani monikielisen ja -kulttuurisen perheen jäsenenä sekä tietysti tilanteita arjen tiimellyksestä. Jonkin verran tuon varmasti mukaan alan tutkimusta ja muuta keskustelua. Kommentteja luen mielelläni.

Tervetuloa matkaamme! Muutto on suunniteltu ensi vuoden alkuun – määränpäänä Lontoo.