tiistai 20. joulukuuta 2016

Naks

Tiedäthän sen äänen, kun suomalainen ulko-ovi sulkeutuu. Se kuulostaa niin kovin jyrkältä ja peruuttamattomalta, vaikka useinmiten sitä ei edes jää kuuntelemaan. Viime sunnuntaina en kuunnellut, koska oli kiire ulos leikkimään. Karu totuus paljastui vasta, kun halusimme takaisin: ovi oli lukossa ja avaimet sisällä. Ab lukko Oy minkä teit. Monet teljet ja painikkeet – miten ihmeessä niiden kanssa oppii taas elämään?

Vuosien mittaan olen opetellut elämään monenlaisten ovien kanssa, useassa eri maassa. Ehdottomia suosikkejani ovat ne, jotka sekä avataan että suljetaan avaimella. Kotoa poistuminen kestää aavistuksen verran kauemmin, mutta avain on aina kädessä eikä vahinkoja satu. Hieman hankalampia ovat sellaiset lukot, joihin mahtuu sisälle vain yksi avain kerrallaan. Ainakin, jos on oppinut säilyttämään avaintaan lukkopesässä eikä asu yksin. Tällainen ovi on osoittaunut petolliseksi useammankin kerran. Sitä kun ei saa avattua ulkopuolelta, jos sisäpuolella on avain. Jos siis joku jättää avaimensa lukkopesään säilöön sisäpuolelle, ei kukaan saa sitä ulkopuolelta auki.

Olen selvitynyt tuoreen äidin univeloilla rappukäytävässä säilytettyjen vaunujen pakkaamisesta kaikella sillä, mitä vauva nyt mukaansa voi tarvitakaan, varsin petollisen ulko-oven kanssa. Petollinen ovemme sulkeutui automaattisesti, eikä sitä sulkeuduttua saanut auki kuin avaimella. Enkä kertaakaan unohtanut avainta taikka vauvaa väärälle puolelle ovea – vaikka usein paniikinomaisesti tarrasin  sulkeutuvaan oveen miettien, missä on vauva, missä avain ja missä minä. Vauvan ja avaimen (roikkui kaulassani) sain poikkeuksetta paikallistettua heti, mutta välillä oli ongelmia määritellä oma sijainti. Se kun ei hormonihöyryissä ollut niin tärkeää kuin vauvan sijainti, ja välillä tuli tosiaan nukuttua aika vähän.

En koskaan ajatellutkaan, miten hankalaa Abloy-ovilukon käyttö onkaan oppia, ennen kuin eräs lauantaiyö kymmenisen vuotta sitten neuvoin puhelimitse suhteellisen huonoa englantia puhuvaa juuri Suomeen saapunutta nuorta slovakialaista Erasmus-opiskelijaa avaamaan soluasuntonsa oven – kun hän oli sitä tuloksetta jo useasti yrittänyt. Tuskinpa hän normaalioloissa puhui kovin huonoa englantia, mutta oletettavasti ensimmäinen ulkomaanreissu ilman vanhempia ja paluulippua, vieras maa, keskiyö, temppuileva ulko-ovi sekä vain yksi puhelinnumero, josta apua saattoi pyytää, koettelivat sekä neuvokkuutta että sanavarastoa.

Miten sunnuntaina saimme oven auki? Emme mitenkään. Mies oli avaimetta työreissussa ja vara-avaimen hankinta  vasta suunnitteluasteella. Ainoiksi vaihtoehdoiksi jäivät ikkunan rikkominen tai lukkosepän palvelut. Ikkunaa en päätynyt rikkomaan, koska en tiennyt saako sen uusittua vielä ennen pyhiä. Sovinkin päivystävän lukkosepän kanssa kanssa, että soitan heiltä apua maanantaiaamuna. Päivystyskeikka pyhänä olisi ollut tuplasti kalliimpi.   



Oletko jäänyt lukkojen taa ulkomailla? Ulkomaillahan ongelma on varmasti kinkkisempi, kuten mainitsemallani slovakkitytöllä. Kenelle soittaa? Onko jotakuta kenelle soittaa? Jos avain ei jäänytkään kotiin vaan lähti käsilaukun mukana, eikä ole millä soittaa? Ja jos saisikin pysäytettyä ohikulkijan ja saisi puhelimen – ainut numero, joka ulkomuistista löytyy, voi olla isän ja äidin muinainen lankapuhelinnumero. Asuuko kävelyetäisyydellä ystävä, jonka ovelle voi mennä keskiyölläkin koputtamaan? Tämä skenaario on hyvä käydä läpi ennen kuin se tapahtuu oikeasti, ja miettiä pitäisikö vara-avain jättää jollekulle, varsinkin jos asuu yksin. 

Useinmitenhan suurkaupungissa löytyy päivystävä lukkoseppä varsin läheltä, mutta henkilöys pitäisi voida todistaa eikä maksu välttämättä onnistu laskulla. Viime vuosina olenkin muuton jälkeen pyrkinyt mahdollisimman pian selvittämään, miten pattitilanteessa saa oven auki ja että jos ei ole puhelinta mukana, saako lukkosepän kiinni muilla konstein. En siksi että olisin pitänyt tilannetta todennäköisenä, vaan siksi että aluksi sitä vain ei tunne ketään eikä maan käytäntöjäkään.

Sunnuntaina lueskelin suomalaisten kokemuksia vastaavista tilanteista täällä kotimaassa. Lähes poikkeuksetta ongelma oli ratkaistu rikkomalla ikkuna. Siis jos oli maalla jääty lukkojen taa, jolloin lähin päivystävä lukkoseppä voi olla pitkänkin ajomatkan, jos sielläkään, päässä eikä omakotiasujalla ole huoltoyhtiötä.

Olipahan sunnuntaiksi vähän vähemmän tekemistä, kun joulukiireet saattoi unohtaa. Oli aikaa heitellä kiviä mereen ja katsella auringonlaskua. Maanantaina kuulin lukkosepältä monta mielenkiintoista ja kekseliästä tarinaa ovien availusta.










perjantai 16. joulukuuta 2016

On äiti, on!

Toiveeni oli, että englanniksi opitut uhmailut olisivat jääneet pois päiväjärjestyksestä englannin myötä ja että muuton jälkeen huushollissamme ei olisi enää uhmakkuudet raikuneet. Turha toive kuten arvata saattaa. Meillä kiukutellaan nykyisin useammalla kielellä suht sujuvasti ihan ilman vertaismallia ja -oppimista – mutta kyllähän sitä kaksivuotiaana kuuluukin kiukutella. Jaksaa sitten myöhemmässä elämässä niellä osan kiukuistaan.

Päädymme naperon päivittäin tulikivenkatkuisiin joo–ei-väittelyihin. Olen ottanut nämä taistot viime kuukausina kunnia-asiakseni, koska haluan opettaa lapseni elämään tunteidensa kanssa. Ainut toimiva tapa taitaa olla käydä tunteita läpi turvallisessa ympäristössä, turvallisen tyypin kanssa niin kuin ne esille tulevat. En nauti taisteluistamme, mutta ymmärrän, että ne valmentavat lasta elämää varten. Toki sitä muitakin tunteita käsitellään, mutta nyt aiheena on uhma.

Kieli-ihmisenä aloin huomata väittelyissämme omituisia toistuvia kuvioita. Kun sanon ei, napero huutaa takaisin ooooon, vaikka se ei ihan suoraan vastaukseksi sopisikaan. Esimerkiksi ei katsota enää videoita saa saman vastauksen kuin meillä ei ole enää lisää jukurttia, vastauksen joka raikaa: ooooooon. Usein vastaus on kieliopillisesti kohdillaan, mutta usein myös huomaan hänen oikeastaan tarkoittavan joo. 

Lapsen valinnassa ein vastakohdaksi on yllättävän paljon järkeä, kun alkaa vähän raapia kieltä pintaa syvemmälle. Onhan ei-olemisen vastakohta oleminen, ja tätä hän varmasti hakee. Suomen eihän on kieliopillisesti sekä verbi että partikkeli lausekontekstista ja taivutuspäätteistä riippuen. Se siis taipuu, kuten verbi: en ole, et ole, ei ole, jonka vastakohta on olen, olet, on, tai on kokonaan taipumaton partikkeli. Kun se on partikkeli, on sen vastakohta taipumaton joo. Tästä saadaan siis kasattua kaksi vastakohtaparia on–ei (ole) ja joo–ei.

Miksi ihmeessä napero sitten käyttää ei–joo-partikkeliparin sijaan on–ei-verbiparia?

Uhmaikäinen ei partikkeleista vielä tiedä, koska ne ovat funktiosanoja, jotka opitaan vasta myöhemmin. Funktiosanojen pari on sisältösanat, jotka viittaavat asioihin kielen ulkopuolella, eli elävässä elämässä. Funktiosanat (esim. että, mutta, oikeastaan) tuovat esille kieliopillisia suhteita ja sen sellaista eivätkä ne viittaa suoranaa konkreettiin tosielämän asiaan, kuten parinsa sisältösanat, kuten hyppiä, punainen ja nalle

Hankalaa? Ei niin hankalaa, etteikö kaksivuotias olisi siitä jo osan oppinut.

torstai 8. joulukuuta 2016

Terveisiä Suomesta

Kuukauden blogihiljaisuuden jälkeen on aiheellista kirjoittaa postaus muutosta – tai oikeastaan muutoista. Loppukesän salamyhkäisestä Suomen-reissusta lähtien olemme nimittäin tehneet mökkikauppoja. Elokuinen pikapyrähdys piti tehdä, jotta saimme avattua asiakkuuden  suomalaisessa pankissa. Matkaa seurasi lyhyt tarjoustenvaihto, kunnes myyjä lopulta hyväksyi vastatarjouksemme.  Meillä ei kuitenkaan ollut heti aikaa lentää Suomeen kauppakirjoja allekirjoittamaan, koska mies halusi säästää lomanrippeet työsuhteen loppuun, jolloin olisi tarkoitus muuttaa, juhlia ja aloitella monenmoista uutta. Sovimme siis kauppapäivän marraskuulle, ja samalla saimme muutaman kuukauden aikaa sulatella ajatusta omasta mökistä.

Mökkihaaveita meillä on ollut jo pitkään, mutta ei kunnon syytä toteuttaa niitä. Viimeisimmän muuton varmistuessa ajatus paluumuutosta kuitenkin siirtyi sen verran kauas tulevaisuuteen, jos sinnekään, että päätimme alkaa uhkarohkeiksi ja hommata nyt viimeinkin perheellemme päämajan.

Mökin löysimme kotikonnuiltani. Itse asiassa niin läheltä kotikontuja, että pimeällä voi joskus nähdä pilkahduksen mummolan pihavaloista. Yksin tuskin olisin päätynyt ostamaan vanhempieni naapuritaloa, mutta mies rakastui paikkaan ensi vilkaisusta – ja nyt perheellisenä (ulkosuomalaisena)  arvostan omien vanhempien läheisyyttä entistä enemmän, joten ei minusta ollut ideaa vastustamaan. Eipähän ainakaan tullut ostettua sikaa säkissä. Tiedän tasan tarkkaan, miten paljon täällä tuulee minäkin vuodenaikana ja miten leuto talvi merenrannalla on. Lunta täällä saa usein odotella pitkälle tammikuulle (vaikka muutama kilometri mantereen suuntaan lumi peittää maan viikkoja ellei kuukausia ennen) ja lokakuun myrskyituulissa tuulee niin, että tukka lähtee.

Marraskuun puolivälissä vietimme vajaan viikon uudessa Saksan kodissa. Tarkoitus oli purkaa muuttolaatikot ja järjestellä käytännön asioita sellaiselle mallille, että tammikuun arkeenpaluu sujuisi mutkattomasti. Loppukuusta sitten lensimme Suomeen mökkikaupoille.



Mitä ehdimme Saksassa tehdä vajaassa viikossa? Tynkäviikosta uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä jäi sellainen olo, ettemme olisi ehtineet paljoakaan, koska olimme koko perhe kipeinä. Pojat olivat muuttoviikon toipilaina, minulla taas kuume alkoi nousta, kun muuttomiehet kantoivat laatikoita sisään. Muuttopäivänä kiersin maanisesti asuntoa toppavaatteet päällä etsien avonaisia ovia ja ikkunoita, joita huonekalujen kanssa hikoilevat muuttomiehet availivat raikkaan tuulahduksen toivossa. Pari seuraavaa päivää tein vain pakolliset, joten suurin osa laatikoista odottamaan jäi tammikuista paluutamme.

Byrokratiaa ehdimme tosin jo selvitellä ja hoitaa. Ehdimme jo ilmottautua uuden kotikaupunkimme asukeiksi sekä vierailla parissa päiväkodissa. Mukava ja valoisa päiväkoti löytyi miehen työmatkan varrelta, ja koska he lupailivat kita-paikkaa elokuuksi, valitsimme tämän. En tosin vielä tiedä, miten pääsen päiväkodille hakemaan lasta. Tarha nimittäin sijaitsee kukkulalla, jolle nousua on liki kaksi kilometriä. Tarvitsen joko sähköpyörän tai tosi timmit reidet – mielellään heti. Kovin pitkiä hoitopäiviä eivät meille ensi alkuun luvanneet, mutta sen verran kuitenkin, että ehdin itsekin töiden pariin. Mikäli työpäivät osoittautuivat liian lyhyiksi, täytyy miettiä muita ratkaisuja elokuulle asti.

Miltä Saksaan muutto tuntui?


Oli hassua yhtäkkiä, että meidän kolmen salakieli olikin ympäristökieli, ja vaikka uuden ympäristön hullutuksia olisi kuinka halunnut kommentoida, piti ne ensin siivilöidä jonkinmoisen suodattimen läpi – koska kaikki ymmärtäisivät. Täytyy alkaa panostaa miehen suomeen. Sokkihoitoa tarjosi myös lähimarketti, josta ei einesruokia löytynyt etsimälläkään – varsin laajasta valikoimasta huolimatta. Keittiömme saapuu vasta loppuvuodesta, joten einesten puutteessa tutustuimme lähistön ravintolatarjontaan. Neljäntenä päivänä löysin lähimarketista tuorepastaa, jota lämmitin illalliseksi tomattikastikkeen kera mikrossa. Ostinpa hätävaraksi tölkin raviolia tomaattikastikkeessa, mutta sitä en vielä joutunut avaamaan. Tynkäviikon keittiö oli siis aika askeettinen (mikro+kahvinkeitin-yhdistelmä). Muuton myötä sitä aina hetkeksi palaa perusasoiden pariin. Tällä kertaa vähän tuntuvammin.

Alkuun myös hieman ahdisti vaihtaa ajokaistaa. Siis siirtyä ajamaan (ja kävelemään) oikealle puolelle. Ajaminen jostain syystä oli helpompi vaihtaa takaisin oikealle, kävely taitaa toimia omalla automatiikallaan, joten huomasinkin monesti törmäileväni vastaantulijoihin. Vuokra-autoa hakiessa  sainkin hyvät naurut, koska mies pyysi autolle alennetun omavastuun. Myönnettäköön että olimme juuri laskeutuneet mantereelle ja uuteen orientoituminen oli vielä haussa.

Byrokratian kiemuroihin en vielä jaksa mennä, mutta sen verran voin todeta, että onneksi muutimme pienelle paikkakunnalle. Kaikki virkailijat, joiden kanssa tähän mennessä olimme tekemisissä olivat ihan mukavia ja valmiita joustamaan tarpeen tullen. Toisin sanoen ulkomaalaisuudestani ei koitunut kovin monta ryppyä kenenkään otsalle. Isommassa kaupungissa tuskin olisimme saaneet näin paljon aikaan muutamassa päivässä. Kokemukseni mukaan metropolien byrokraateilla on joskus aika kovat ennakkoasenteet ulkomaalaisia kohtaan.

Nyt lomaillaan ensi vuoteen asti, ja sitten lennetään takaisin Saksan kotiin ja aloitetaan uusi arki. Tai lomaillaan ja lomaillaan, mutta ainakin ollaan mökillä!



maanantai 7. marraskuuta 2016

Muutama päivä muuttoon

Selailin blogikirjoituksiani viime muuton alta, mutta huomasin, että enpä tullut käsitelleeksi muuttoon liittyviä asioita mitenkään erityisen paljon. Ehkäpä pitkä siirtymäaika oli tehnyt tehtävänsä, ja olimme sopeutuneet muutokseen edeltävän puolen vuoden aikana pikku hiljaa. Tällä kertaa muuton alla onkin ollut sen verran muita kiireitä ja sitten vielä talviaika vei illasta yhden tunnin niin, joten blogi on jäänyt todella vähälle huomiolle.

Muistan hyvin viime muuton rasittavan neuvonpidon kansainvälisiä muuttoja hoitavan firman kanssa. Muuttopäivää emme itse tienneet varmaksi kuin pari päivää ennen. Lähes sama kuvio toistui tälläkin kertaa. Kukaan ei taaskaan osannut kertoa, onnistuuko tavaroiden pakkaus ja kanto toivominamme päivinä. Soittopyyntöihin ei vastattu, muuten kuin kerrottiin kollegan ottavan kohta yhteyttä. Kollegan josta ei sitten kuulunutkaan mitään. Ymmärrän, että meillä kaikilla on töissä kiireisempiä päiviä, mutta päivästä tai vuodesta toiseen jatkuva väliinpitämätön meno vie muuttajan voimia turhanpäiväiseen tuhannen eri suunnitelman esivalmisteluun. Ei kiva.

Kansainvälisen muuton käytännöntoteutus


Lentoja ja läksiäisiä on vaikea ostaa ja sopia, kun ei ole varmaksi tiennyt, milloin tavarat pakataan ja asunnon ovi viimeisen kerran suljetaan. En ole hotellien suuri ystävä, joten en mielelläni vietä sellaisessa arkeani, ellei ole ihan pakko. Loppujen lopuksi saimme muuttopäivän selville muuttofirman Saksan päästä, koska engelsmannit pitivät mykkäkoulua. Lopulta lentojen varaus, läksiäisten mietintä ja seinienpaikkailuselvitykset pääsivät myös hurjan pitkäksi venyneelle puhdelistalle.

Kävimme hyvästelemässä myös merimieskirkon kerholaiset äiteineen.
Viimeisen kerhokerran kohokohta oli saksiin tutustuminen. 

Muutto lapsen kanssa


Lapsen kanssa ei asioita voi tehdä enää samalla intensiteetillä kuin aikaisemmin. Iltapäivät viidestä puoli iltayhdeksään vietetään lapsen kanssa verkkaisesti kokkaillen, syöden ja leikkien – paitsi perjantaisin, jolloin suuntaamme merimieskirkon suomenkieliseen kerhoon. Pakkailu sekä muu asioiden hoito on hankalaa varsinkin niinä iltoina, joina kotona on vain yksi aikuinen. Pientä projektia toki voi viedä päätökseen, mutta metatyö täytyy tehdä etukäteen.

Viime muuton alla onnistuimme vielä sairastumaan. Olikin varsin masentavaa purkaa uudella asunnolla muuttolaatikoista puolityhjiä palautuspulloja ja useamman vuoden vanhoja sanomalehtiä – vaikka nyt tälle jaksaa jo nauraa. Parempaan en vain olisi puolikuntoisena pystynyt. Käytin tuntikaupalla aikaa tarpeettoman roinan hävittämiseen ja ehdin samalla tutustua hyvin läheisen kierrätyskeskuksen henkilökuntaan.

Tälläkin muuttokerralla, mies on totuttuun tapaan varsinaiset muuttopäivät työmakalla. Jännäksi siis menee. Päätin, että nukumme naperon kanssa toiseksi viimeisen yön pakattujen laatikoiden keskellä asunnossamme. Näin muttohommat konkretisoituvat hänellekin, ja tämä ilta pysyy varmasti mielessä pitkään. Napero on jo aivan tohkeissaan, että pääsee heti muuton jälkeen Saksan mummolaan Oman, Opan ja serkkunsa kanssa leikkimään, ja uskonkin että varsinainen muutto jää tämän rinnalla varsin vähälle huomiolle. Viimeiseksi Lontoon yöksi menemme ystävien luokse, jotta pystymme viettämään läksiäiset ilman lastenvahteja.

Paluu Saksaan


Tällä kertaa emme myöskään ole etukäteen joutuneet käyttämään aikaa päivähoitoasioiden setvimiseen. Syy on yhteiskunnallinen: siinä missä Briteissä jokainen maksaa ja myös valitsee itse päivähoitokuviot, Saksassa yhteiskunta hoitaa osansa, ja haimme naperolle kaupungilta päivähoitopaikkaa muutama viikko sitten. Tapaaminen potentiaalisen hoitotädin kanssa on sovittu loppukuulle. Aivan mutkitta ei tämä kuitenkaan sujunut. Etänä pystyimme hakemaan vain perhepäivähoitopaikkaa,  koska päiväkotipaikkaa saavat hakea vain kuntalaiset. Muuton jälkeen siis käynnistyy lottoarvonta nro 2. (Saksan systeemiä vähemmän tunteville tiedoksi, että kolmivuotiaana siirrytään lastentarhaan.)

En oleta kahdeksantuntisia hoitopäiviä, vaikka niitä toivonkin. Tiedän että Saksassa ei ole tavallista, että molemmat vanhemmat tekevät kokoaikaista työtä, ja tästä johtuen päiväkodit sulkevat ovensa aikaisemmin. Toivotaan parasta, pelätään pahinta, mutta ei ainakaan makseta itse kaikkea. 

Käytännön asioiden hoidosta sen verran että viime viikot olen tutustunut asioiden hoitoon täällä Brittilässä. Vinkiksi saimme aloittaa muuttojärjestelyt kunnantalolta sekä vesifirmasta - sulkea piti siis kunnallisveron ja veden juoksu, joissa molemmissa kestää vähän muita tahoja kauemmin. Netin, puhelinten sulkeminen tulee keventämään kukkaroa jonkin verran, mutta mitäs teet. Turhaksi käyneestä roinasta pääsimme eroon tilaamalla hyväntekeväisyyskirpparilta noutokyydin vanhoille vaatteille sekä kunnantalolta muutamalle parhaat päivänsä nähneelle huonekalulle, ja tv-lupa piti myös katkaista.. Muuttopäivänä tai sitä seuraavana päivänä täytyy vielä sulkea sähkö ja postinkanto siirtää ystävien osoitteeseen, mikäli laskuja vielä tulee. Keväämmällä on tarkoitus tulla katsastamaan vanhat kulmat ja sulkea samalla reissulla pankkitili – ja siinä se sitten kai oli mitä näihin käytännön asioihin tulee.







perjantai 21. lokakuuta 2016

Eikun minä!

Kolmen persoonan jankkaus ja omaksuminen osaksi aktiivista kielenkäyttöä saavutti viime viikolla päämääränsä. Täytyy kyllä myöntää, että matkalla on sattunut monia repsahduksia. On siis ollut kausia, jolloin äiti on puheissani edelleenkin tehnyt sitä ja tätä.

Silloin tällöin olen kuitenkin onnitunut skarppaamaan ja viljellyt sitäkin enemmän minää ja sinää. Parhaiten olen onnistunut aktivoimaan minät ja sinät, kun lapsi on kovaan ääneen toitottanut ich syön sen tai I wanna tämä. Syyttävä sormi osoittaa suoraan minuun, koska sattumoisin olen ainoa suomenpuhuja lapsen lähiympäristössä. Eihän se voi oppia tätä kuin minulta.

Leikkien tohinassa ajelimme legoautoilla, ja lapsi puhui itsestään jatkuvasti kolmannessa persoonassa. Aloin kysellä, ajatko sinä? Ei tehoa. Lapsi pitäytyi kolmannessa persoonassa. Uusi yritys: ajanko minä? Vastaus raikui lujaa: eikun minä!

Selvä. Opittu on.

Kuvassa sunnuntai-iltapäivän tunnelmaa naperon kuvaamana.



torstai 13. lokakuuta 2016

Monikielisiä mielikuvitusleikkejä

Mielikuvitusleikkejä on meillä leikitty jo jonkin aikaa, mutta nyt kun niissä on oikeasti alkanut tapahtua kaikenlaista, ajattelin kirjoittaa niistä oman juttunsa. Mielikuvitusleikeillä kun on tärkeä tehtävä lapsen kehityksessä. Monikielisessä perheessä mielikuvitusleikkien tehtävälista sen kun kasvaa, koska ne ovat myös mitä hienoin tapa saada lapsi käyttämään vähemmistökieltä.

Monikielisen lapsen leikkikieli lienee usein ympäristökieli, varsinkin jos lapsi on hoidossa, mutta monet meistä vähemmistökielisistä vanhemmista mielellään ohjaisi lapsensa leikkimään omalla kielellään. Moni vanhempi miettiikin, miten tässä onnistuisi. Vastaus on helpompi kuin ajatella saattaa: osallistumalla itse leikkiin. Lapsi leikkii sillä kielellä, jolla hän useiten leikkii ja joka siihen parhaiten taipuu. Jos leikki ei heti luonnistu vähemmistökielellä, voi lasta auttaa tässä alkuun tarjoamalla helppoja leikkikeskusteluja omalla kielellään. 

Voi vaikkapa kysellä, mihin lelut menisivät, voi ehdotella että menisivätkö rannalle tai leikkikentälle, söisivätkö siellä jätskiä vai kakkua, ja tuliko pyyhe mukaan. En ole kova leikkimään, mutta mielikuvitusleikkejä on ollut yllättävän hauska leikkiä, jos siis vaikka vertaa vauvavuoden helistinleikkeihin.

Meilläkin napero aloittaa leikin usein saksaksi, jos hän sen yksin aloittaa, mutta silloin tällöin suomeksikin. Saksa on siis edelleenkin vahvin kieli, ja hän varmasti leikkii saksaksi enemmän kuin suomeksi. Syy tähän on se, etten ole ollut kova leikkimään, vaan mieluummin lueskelen kirjoja, laulamme yhdessä tai lähdemme ulkoilemaan, ja olen ulkoistanut varsinaiset leikkihommat miehelle, joka on innoissaan saadessaan toisen lapsuuden junaratoineen kaikkineen. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että mielikuvitusleikkien kanssa yritän petrata, koska ne ovat niin tärkeitä. Kirjoista lainattuja lauseita kuulen muuten usein mielikuvitusleikeissä, joten kyllä sekin laajentaa sanavarastoa.

Alkuvuonna kuulemallamme Biligual cake -monikielisyysluennolla Soile kertoi, että yksi tärkeimpiä vähemmistökielen buustaajia on leikkikieli, erityisesti se kieli millä sisarusten tai ystävien kanssa leikitään.  Meillä kun ei sisaruksia ole siunaantunut, olemme tästä miehen kanssa kahden vastuussa, varsinkin täällä Briteissä, kun hoitokaverit puhuvat englantia. 

Minun ja miehen leikkikielessä on tosin Soilen mukaan yksi suuren suuri puute: se on aivan liian mielikuvituksetonta. Kaksivuotiaalle se ehkäpä vielä riittää, mutta siitä vanhempien leikeissähän tapahtuu mitä ihmeellisempiä asioita - ja juuri mielikuvitus tempaa kielen mukanaan uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle jossa legoukot muuttuvat mutanteiksi, joille ninjat ovat rakentaneet kuuraketin, jolla lennetään mummolaan, jossa Puuha Pete on juuri aloittanut leikkimökin rakentamisen, ja sitä pitää mennä auttamaan, koska ... se unohti vasaran kotiin.

Mitäs siis listalle huomiseksi? Yritetään saada mielikuvitus lentämään.






tiistai 11. lokakuuta 2016

Viikonloppuretki Keski-Englantiin autoillen

Pitihän sitä päästä kokeilemaan, millaista on ajella autolla vasemmalla puolella tietä, joten tehtiin vielä yksi, luultavasti viimeinen viikonloppureissu Lontoon ulkopuolelle. Ajamaan en kuitenkaan päässyt, koska logistisista syistä johtuen en päässyt näyttämään ajokorttiani autovuokraamoon. Sen sijaan istuin pelkääjän paikalla rattia hapuillen sekä peruutuspeiliä hakien. Tällä kertaa oli siis tyytyminen navigointiin ja liikennelaskentaan. Totuin varsin nopeasti istuksimaan vasemmalla etupenkillä ilman rattia ja aloin nauttia vaikuttavista maisemista, mutta peruutuspeiliä silmäni hakivat refleksinomaisesti koko viikonlopun. Mieskin tottui kertaistumalta vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Ainoastaan kerran hän olisi halunnut istahtaa pelkääjän paikalle. Ratti vain puuttui.

Vuokra-autolla Englannissa


Autonvuokraus oli tällä kertaa käytännön sanelema pakko: tarkoitus oli katsastaa Shakespearen kotikulmat sekä seudun lähikylät. Mukaamme lähteneiden ystävien mukaan tämä olisi ollut lasten kanssa autotta liian hankala homma yhdelle viikonlopulle. Yritimme ensin löytää pikkubussin seitsemälle, mutta koska majoitus varmistui vasta aivan viime hetkellä, oli pikkubussia hankala löytää, ja päädyimme siis vuokraamaan kaksi henkilöautoa.

Hotelli oli vanha linna tiluksineen.

Ennen lähtöä minua ja miestä jännitti aika tavalla, koska emme ensinnäkään tienneet, miten kauan Lontoosta pois pääsyyn pitäisi perjantaialkuillasta varata aikaa. Mies ehti kuitenkin töissä haastatella kollegoitaan sen verran, että kuuli sen olevan melko helppoa kotikulmiltamme. Minua jännitti myös se, että miten moottoritiellä tottuu ohittelemaan oikealta puolelta (vaikka Unkarissa tähänkin tottui, koska Unkarin läpi ajavilla romanialaisilla on tapana ohittaa siitä mistä mahtuu) ja hitaasti ajaessa pysymään vasemmalla ja että sujuuko vaihteiden vaihto vasemmalla kädellä, koska automaattivaihteista en onnistunut kotikulmien vuokraamoista enää perjantai-iltapäivällä löytämään. Kuskina toiminutta miestä huoletti motaria enemmän kaupunkiajo. Huolet osoittautuivat kuitenkin aivan turhiksi, ja matkanteko sujui hyvin. Jopa navigointi oli helppoa, koska Lontoon keskustassa on sen verran harvakaistaisia katuja, että väärälle kaistalle oli jopa turistin hankala joutua. Maalla sitten on monikaistaisia liikenneympyröitä, joissa on helpompi eksyä väärälle kaistalle.

Majoitus Keski-Englannissa


Majoitus oli kuitenkin hankala löytää, osittain viime tingasta johtuen, osittain johtuen siitä, että mukaan lähti kolme kaksivuotiasta. Monissa pikku hotelleissa ei ollut huoneita, joihon vauvan matkasänky mahtuisi (just joo) ja parissa B&B:ssä myönnettiin suoraan, että taaperot eivät ole kovin tervetulleita, koska isäntäväki oli jo sen verran iäkästä. Päädyimme sitten suuren kylpylähotelliin erääseen pikku kylään. Ei lainkaan huono vaihtoehto mutta ei kyllä lainkaan halpakaan. Kukkaron kevennystä kompensoi kuitenkin kivasti uima-allas ja se, että uinnista väsyneet naperot koisasivat sunnuntaina seitsemään asti.

Hotellihuoneen ikkuna oli vähäsen huurussa aamulla. Hrr.
Lauantaina kävimme kierroksella Shakespearen kotikaupungissa Startford-upon-Avonissa ja takaisin majapaikkaan ajoimme lähiseudun pikkukylien läpi. Itse prinssiä emme nähneet, mutta kuulimme, että Kaarlella olisi yhdessä näistä kylistä. Lapset eivät malttaneet nukahtaa päiväunille, joten pysyttelimme ulkona ja ihmettelimme ihmisiä sekä kauniita maisemia ja teatterinäytöksiin suuntaavia ihmisiä. Itse kaupunki oli nopeasti nähty, kun oltiin matkassa taaperojengin kanssa.

Elämyksiä Warwickin linnassa


Sunnuntaina suuntasimme Warwickin linnaan. Vasta paikanpäällä meille selvisi, että linnan kierros on enemmänkin lapsille suunnattu, joten linna oli aivan loistava kohde, juuri kuin meille tehty. Koko aamupäivän napero oli odottanut näkevänsä ritarin, ja onneksi sellainen olikin heti linnan portilla. Linnassa saimme kuulla, miten ritarit elivät ja taistelivat ja napero jaksoi keskittyä sepustukseen ihan kiitettävästi, joten kai hän siitä jotain ymmärsikin. Tai sitten oli jo haarniskojen ja miekkojen sokaisema.

Linnan sisätilojen lisäksi katselimme tulipallo-esityksen, jossa näytettiin, miten Lontoon kaupungin muuri on saatu tulipallolla murrettua (erittäin pieni kuva alla ylärivissä oikealla). Lisäksi näimme kesytettyjen pöllöjen ja kotkien lentoshow'n, jossa kerrottiin, miten lintuja käytettiin metsästyksessä ennen ampuma-aseita sekä näiden siipiveikkojen lentotekniikoista. Ehkä vähän liikaa meidän lapsille, mutta meille varsin mielenkiintoinen esitys, ja lapset pääsivät nauttimaan linnan suuresta puutarhasta. Liput linnareissulle kannattaa ostaa muutama päivä ennen visiittiä vähän edullisemmin netistä. Linnan pihalla on piknik-paikkoja ja paljon ruokakojuja, ja monet viettivätkin koko päivän siellä.




Kotimatkalla oli takapenkillä hiljaista. Sunnuntaina Lontooseen paluu sujui varsin hitaasti, ja melkein myöhästyimmekin auton palautuksesta. Emme kuitenkaan joutuneet maksamaan ylimääräistä päivää, ja jo ennen varausta tarkistin, että autovuokraamosta on sunnuntaina seitsemään asti auki. Jos vuokraa auton jostain muualta kuin lentokentältä, kannattaa aina katsoa aukioloajat ja kysyä, onko auto mahdollista palauttaa puljun ollessa jo kiinni. Vinkkinä niille, jotka ovat Saksan autoliiton jäseniä: ADAC:n jäsenet voivat varata vuokra-auton mistä päin maailmaa tahansa liiton nettisuvujen kautta tavallista paremmin ehdoin, ja samalla voi olla luottavaisemmin mielin, että joku on ehdot jo tarkistanut. Muille tiedoksi, että saksalaiset ovat vakuutushullua kansaa.



perjantai 7. lokakuuta 2016

Liian kepeät kutsut

Paljon on tapahtunut! Muutimme Richmondiin, saksalaisen koulun takia. Täällä on niin ihanan vihreää, tulkaa joku viikonloppu kylään!

Viesti naapuriltamme, jonka au pairia kyselin lastenvahdiksi. Naapurilta, jonka kutsuimme kerran brunssille lapsineen. Naapurilta, jonka kanssa meillä ei juuri muuta yhteistä ole kuin lasten äidinkieli ja että halusimme hänen au pairiaan lastenlikaksi viikonloppuisin. Nyt siis jo ex-naapurilta, joka  asuu toisella puolella kaupunkia, jonne meillä on yli tunnin junamatka. 

Tällaiset kutsut saavat suorittaja-suomalaisen sisälläni ahdistumaan. Eihän me ehditä enää! Muutto on jo parin kuukauden sisään, ja lähes kaikki viikonloput täynnä tekemistä ja näkemistä! En jaksa, en halua, miten tähänkin nyt sitten sanotaan kohtelias ei? En oikein edelleenkään osaa ottaa niitä kohteliaasti vastaan, saati sitten heittää ilmaan jonkinlaisen kepeän, tottakain.

Yritän hokea itselleni, että tämä oli vain kohteliaisuuskutsu, kohteliaisuus, kohtelias ele hiljaisuuden sijaan. Se piti liittää mukaan, ettei kirjoittaja kokisi itseään kovin epäkohteliaaksi. Hän varmasti tajusi jo ensibrunssilla, että yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei lasten äidinkielen lisäksi juuri löydy ja että  joka tapauksessa olemme muuttamassa takaisin Saksaan. Kohtelias vastaus siis on kiitos, tullaan mielellämme, soitellaan! Sen sijaan alan soperrella jotain niinkin epäkohteliasta kuin että ei me taideta enää ehtiä...

Onko tuttu tunne? Saan aina hokea itselleni vastaavissa tilanteissa sano kyllä, sano kyllä, ei se vielä velvoita kaivamaan kalenteria esille. Varsinainen tapaaminen sovitaan sitten seuraavalla kerralla kun ollaan jutuissa, jos ollaan ja että oikeastaan ainoa oikea vastaus tähän kutsuun on kyllä. Ja jos joskus osaankin kylläni soperrella oikeaan kohtaan, takeltelen sanoissani turhan paljon kuulostaakseni omaan korvaani mitenkään uskottavalta saati sitten kohteliaalta.






tiistai 4. lokakuuta 2016

Hiljainen hippula vai pieni papupata?

Viimeksi, kun kirjoitin naperon kielien kehityksestä, aiheena oli hiljaisen kauden loppuminen. Siitä aloinkin pohtia hiljaisen kauden kognitiivista tehtävää. Siis että miksi ollaan hiljaa. Hiljaa kun eivät ole vain lapset, hiljaa ovat myös aikuiset uudessa kieliympäristössä.

Kun ollaan ihan uudessa kieliympäristössä, on toki selvää, että lapsen pitää ensin oppia kieli, mutta se ei riitä selitykseksi. Lapsen, kuten aikuisenkin, pitää oppia kieli niin hyvin kuin senikäiset sitä osaavat. Eihän kukaan aikuinenkaan mielellään aloita puhua kielellä, jota hän osaa kolmivuotiaan tasolla tai joku voi aloittaa, joku toinen taas ei. Toisilla hiljainen kausi kestää kauemmin kuin toisilla. Kerronpa minkä veikkaan meillä vaikuttaneen hiljaisuuteen.


Pari päivää sitten kuuntelin naperon pulinaa nannynsa kanssa. Vähän myöhemmin utelin hoitotädiltä, onko hänen nuorimmasta ja hiljaisimmasta hoidokistaan yhtäkkiä tullutkin kunnon papupata. Kyllä, kuului vastaus, mutta monet repliikit olivat suoria lainoja hoitokavereiden repliikeistä - niistä jotka loistivat kouluvuoden alettua poissaolollaan. Selitys yhtäkkiä puheliaalle lapselle on toki hiljainen kausi mutta myös ryhmädynamiikka. Hän ei enää ollutkaan pienin ja hiljaisin vaan viettää aamupäivät kahden nannynsa kanssa.

Jokaisella meillä on paikkamme ryhmässä. Napero oli nuorin ja sen lisäksi hiljaisin. Kun toiset aloittivat alkusyksystä koulun ja esikoulun, hän alkoi puhua enemmän. Hän alkoi ensin täyttää hiljaisuutta tutuilla repliikeillä, joita aikaisemmin kuuli hoitokavereiden suusta, mutta pikku hiljaa, päivä päivältä hän puhuu spontaanimmin ja ihan omia juttujaan.


Kuvat ovat edellisviikonlopun teatteriesityksistä. Ylempi naapuruston Little Angel -nukketeatterista, jonka Let's Fly esityksen kävimme katsomassa, alempi kokkolalaisen Soiva sammakko -teatterin Merkillinen muukalainen -lastenteatteriesityksestä Lontoon suomalaisella merimieskirkolla. Olivat molemmat aika elämyksiä sekä vanhemmille että lapselle.



perjantai 30. syyskuuta 2016

Unkarialaisia käsisuudelmia

Pitkä viikonloppu Unkarissa alkoi alkusokilla lentokoneen ovella. Olin jo unohtanut, että miehet tervehtivät naisia ei konkreetilla, vaan sanallisella käden suutelulla: kezét csókolom (suom. suutelen kättänne). Tästä vähän arkisempi vaihtoehtoehto on pelkkä csókolom. Naiset vastaavat toivottamalla hyvää päivää, eli jó napot. 

Pieniä tummia pilviä Euroopan yllä.


Unkarinkielinen keskusteluetiketti voi pyörryttää aloittelijaa. Teittelymuotoja on kolme, tai itseasiassa viisi, mutta itse en ole koskaan kuullut elävässä elämässä kahta näistä. Turvallisin vaihtoehto naapureiden ja myyjien kanssa on maga kolmannen persoonan verbien kera (maga on suomeksi itse). Aina tämä ei kuitenkaan ole tarpeeksi kohtelias, ja tilanteissa, joissa toinen on selvästi  korkeammalla hierarkiassa, tuleekin käyttää Ön-pronominia (suom. Te) kolmannen persoonan verbien kera. Itse en kovinkaan montaa kertaa joutunut niin hierarkisiin tilanteisiin, että olisin tätä käyttänyt tai kuullut muiden käyttävän. Lähinnä sitä näkee kylteissä, siis kielloissa, kehoituksissa ja mainoksissa. Näillä kahdella siis jo pärjää ja ymmärtää ihan hyvin, mutta on se kolmaskin, josta puuttuu persoona kokonaan. Kolmas vaihtoehto on siis tetszik-verbi (suom. tykätä) verbin kanssa, eli sen sijaan, että kysyisi naapurin rouvalta, että mitä kuuluu, kyselisikin mitä tykkää kuulua (hogy tetszik lenni). Tätä ei kuitenkaan oikein kuule kuin maalla tai sitten lasten suusta, kun he puhuvat vanhoille ihmisille, joten en ole sitä itse alkanut käyttää. 

Persoonapronomineja (maga ja Ön) ei työelämässä juuri tarvitse, koska ihmisistä, joita teititellään, voi surutta käyttää titteleitä, eli professori, vahtimestari, tohtori, tarkastaja, sihteeri, kun ollaan ammatin puolesta tekemisissä. Jos tekemisissä ollaan ilman kummankaan ammattiroolia tai varsinaista ammattiroolia ei tiedä, käytetään toki persoonapronominia. Toki läheisimpiä kollegoita ei puhutella titteleillä vaan persoonapronomineilla, ja nuoremmat sinuttelevat toisiaan. Sinunkauppojen ehdottaminen on naisen tehtävä, mikäli keskustelukumppani ei ole huomattavasti vanhempi tai hierarkiassa korkeammalla. Oikein kohtelias mies siis teitittelee siihen asti, että nainen tekee sinunkaupat.

Itse opin unkaria jo yliopistolla, ja ensimmäiset kontaktini olivat samanikäisiin unkarilaisiin. Sinuttelimme siis toisiamme. Nuoret kai sinuttelevat toisiaan kaikkialla maailmassa, ja nuoria sinutellaan melkein joka paikassa ja tilanteessa. Olinkin aika yllättynyt, kun eräs kaunis päivä minua alettiin teititellä asiakaspalvelutilanteissa, ja rennon szian sijaan kättäni suudeltiin. Koin siis että minunkin oletettiin ottavan kohteliaammat tervehdykset ja kielen käyttöön. Jokin ulkoisessa habituksessani oli muuttunut, ja olin astunut teititeltävien joukkoon muuallakin kuin töissä.

Suurkaupungissa voi olla helpompi sinutella kaikkia, maalaismaisemissa taas teititellä, ihan kuin missä vain maailmassa. Lisäksi sukupolvierot ovat suuret, koska sinuttelu on yleistynyt paljon viimeisen viidentoista vuoden aikana. Vanhemman sukupolven herrat eivät oikein osaa kätellä naisia, koska naisten käsiä kuuluu suudella (nykymaailmassa siis sanallisesti) ja ei niin virallisissa tilanteissa voi heittää ihan oikeankin pusun poskelle, ei siis kämmenselälle. Kättelyt ovat tavallisempia miesten kesken. En kyllä koskaan törmännyt Unkarissa asuessani siihen, että minua ei olisi kätelty, jos kaikkia muitakin on, mutta olen kuullut, että näinkin voi vanhojen herrojen kanssa käydä.



tiistai 27. syyskuuta 2016

Normipäivä uusilla huudeilla

Helmikuussa kirjoittelin samanaiheisen postauksen vanhalta kotikadulta. Katsotaas nyt viimeinkin, miten on arki muuttunut!

Aamu alkaa meillä heti kuuden jälkeen, kun perheen aamuvirkku ottaa suunnaksi kylpyhuoneen. Aamuvirkun aamutoimien suhinaan ja kolinaan herää perheen nuorempi ei niin aamuvirkku. Viimeisenä nousen minä, aamupalavastaava. Seitsemään mennessä istumme kaikki pöydän ääressä enemmän ja vähemmän virkeinä.

Maassa maan tavalla. Murot taitaa kyllä jäädä aamiaispöytäämme.


Mies syö puuroa, lapsi muroja, koska ennen ensimmäistä kahvia en paljon parempaankaan pysty. Kun pojat on ruokittu, olen usein jo sen verran hereillä, että jaksan toimittaa itselleni paahtoleivän toisen kahvin seuraksi. Ei arkemme kuitenkaan näin väri- ja vitamiinitonta ole: muutama kuukausi sitten aloitimme mehuhifistelyn, ja juomme kaupan tuoremehujen sijaan lingottuja tuoremehuja. Mehustelun aloitimme, kun muutama viikko muuton jälkeen oli energiat totaalisen lopussa. En oikein jaksanut uskoa, että niillä pitää jaksaa, vaan halusin lisäpotkua arkeen. Aloin varsin skeptisenä lingota aamiaiselle mehuja, mutta nautittuani vitamiinipommeja viikon ajan en voinut muuta kuin todeta, että jaksoin paremmin. Meidän mehut eivät ole kovin vihreitä, mutta useinmiten sekaan sattuu jotain vihreääkin. Mehulinko päätyi keittiönkaappiin pölyttymään jo vuosia sitten, kun mies muutti syyskuussa asuntoon, jonka takapihalla oli ämpärikaupalla viinirypäleitä. 

Seitsemältä ovi kolahtaa, kun mies suuntaa maanalaiseen. Aamut ovat siis selkeästi aikaistuneet. En tiedä enää, miten järkevä päätös oli muuttaa näin lähelle cityä. Metro kun on meidän kohdalla sillipurkkimasen täysi puoli kahdeksasta alkaen. Pari pysäkkiä loitommalla saattaisi päästä vielä istumaan, mutta täyteen pakkautuvia metrovaunuja karkuun ei pääse, vaikka matka alkaisi tyhjemmässä vaunussa kauempana keskustasta. Ymmärrän aamuvirkun miehen kompromissin lähteä vähän aikaisemmin matkaan, koska en itsekään haluaisi aloittaa aamuani sulloutumalla muiden mukana metrovaunuun. Toki hän sitten tulee myös kotiin vähän "aikaisemmin".

Seitsemästä yhdeksään teemme rattoisan rauhalliseen tahtiimme aamutoimet ja -leikit. Saamme jopa ennen hoitopäivän alkua täyteen Soilen suosituksen vähemmistökielen yksikielisestä ajasta. Yritän siis parhaani mukaan puristella naperosta vastauksia suomeksi, ja kyllähän ne nykyisin ihan kiitettävästi oikealla kielellä tulevatkin. Illalla on sitten saksan vuoro, vaikka yksikielistä saksa-aikaa ei ihan joka päivä ole miehen työkiireiden takia.

Yhdeksältä nanny hakee nareron ja minä siirryn kodinhoitohuoneen kautta työpöydän ääreen ja alan suorittaa päivän tehtävälistaa. Tällä kertaa listalla on muutama virallinen sähköposti, lukemista, kirjoittamista, nukketeatterilippujen varausta, uuden keittiön suunnittelua ja sen sellaista. Naputtelu keskeytyy puolenpäivän aikaan lounaaseen ja jatkuu aina puoli viiteen asti. Iltapäivällä päästän remonttimiehen yläkerran kylppäriin tarkistamaan irronneiden lattiakaakeleiden tilan ja saan kuulla, että lattian saumat pitää uusia vesivahingon takia.

Naperon haen viiden aikaan reilu kilometrin päästä, missä asuu perhe, jonka kanssa jaamme nannyn. Matkalla poikkean postissa lähettämässä kirjeen Suomeen. Aikaisemmin vein naperon toisen perheen luo lähes joka aamu, mutta nyt molemmat hoitokaverit ovat jo koulussa ja esikoulussa, ja aamupäivisin nannylla on vain yksi hoidokki, ja samalla vähän räätälöidympää hoitoa siis. Naperolla ja nannylla on oma viikkoaikataulunsa. Aamuisin heillä on leikkiryhmien tapaamisia ja muskareita, iltapäivisin haetaan leikkikaverit koulusta. Koulujen alettua pidensimme ja vähensimme naperon hoitopäiviä, ja näin viikkotunnit pysyivät samoina, mutta hän saa viettää iltapäivät kavereidensa kanssa, vaikka aamupäivät kuluvatkin kahden nannyn kanssa.

Pitkät iltapäivät leikkipuistoissa ovat siis historiaa, mutta olen huomannut olevani paljon tehokkaampi pitempinä työpäivinä, vaikka niitä sitten olisi yksi vähemmän per viikko. Taitaa kestää hetken, että totumme uuteen rutiiniin pitempine hoito- ja työpäivineen. Ruuan pitää olla pöydässä kello kuusi, joten alkaa taistelu kelloa ja nälkää vastaan. Tavoitteeni on laittaa ruokaa joka päivä, mutta mitään kovin aikaavievää en pöytään taio. Perunat esimerkiksi ovat tällä hetkellä pannassa, koska niitä saa keitellä 20 minuuttia, pasta ja riisi kypsyvät nopeammin. Ehkäpä vielä joskus koittaa päivä, jolloin arkena meillä ehditään keittää perunoitakin.

Mies tulee kotiin seitsemän aikaan, syö illallisensa ja siirtyy yläkertaan kokoamaan junaratoja ja puuhastelemaan muita tärkeitä juttuja naperon kanssa. On aika päivän toiselle yksikieliselle tuokiolle. Itse kaivan kirjat taas esiin. Iltarutiinit ovat siis lähes samat, seura vain parempaa. Lapsen simahdettua kahdeksalta hoidamme vielä pari seuraavaan muuttoon liittyvää sähköpostia ja katsomme netflixistä viikonloppuna aloittamamme Er ist wieder da -elokuvan loppuun (suom. Täällä taas). Elokuva oli sen verran järisyttäviä, että uni ei meinaa tulla heti silmään. Elokuva pohjaa samannimiseen kirjaan, joka oli Saksassa muutama vuosi sitten hurja menestys.

Kirjassa Hitler ilmaantuu nykyajan Berliiniin, ja hänestä tulee hetkessä viihdemaailman ilmiö, eikä kukaan ei usko hänen olevan oikea Hitler. Lukukokemuksena teos voi olla tylsä, mutta äänikirjassa päähenkilön repliikit luetaan hänen puhetyylilleen uskollisesti, aiheet tosin ovat nykyihmiselle aivan naurettavia - joten tämä versio on aika paljon satiirisempi. Hitler mm. kommentoi nyky-Saksan politiikkaa (siis että neonatsit ovat laiskoja mammanpoikia, kun taas vihreät todellisia isänmaanystäviä). Teoksen aihe ei ole todellakaan helppo, vaikka se tuodaan esille satiirin keinoin, mutta sitäkin ajankohtaisempi. Elokuva oli kirjaa järkyttävämpi kokemus, koska dokumenttimaisen toteutuksensa takia Hitlerin palaaminen hyppää vähän konkreetimmin silmille. Varsinkin viime aikojen vaalitulosten ja mielenosoitusten pyöriessä päässä. En tosin ole lukenut koko kirjaa, vaan kuutenlin vain osia siitä. 





  

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Mamuäitinä kulttuurien ristituulessa

Vuosia ihmettelin ulkosuomalaisten perheiden ryhmäytymistä. Siinä missä itse pidin vierauden ja vähittäisen sopeutumisen tunteista, tuntui että perheet rakensivat ympärilleen hullunkurista pikku-Suomea, jossa oli suomalaisia tuttavaperheitä, tehtiin suomalaista ruokaa, syötiin jo iltapäivästä, katsottiin Suomen televisiota ja suomalaisia elokuvia sekä tietysti ulkoiltiin kuravaatteissa. Nyttemmin syyllistyn itsekin osittaisten Suomi-kulissien pystyttämiseen ja ylläpitoon, jota toteutan kasvatuksen nimissä. Enää en ihmettele, vaan kaipaan vinkkejä kulissien kokoamiseen.

Ulkosuomalainen äitiys: Maman Finlandaise


Lasten kielenkehityksen takia on hyvä, että ympärillä on suomenkielistä juttuseuraa muuallakin kuin iPadilla ja toki kokkailutkin on lapseutumisen jälkeen muuttuneet astetta suomalaisimmiksi, koska tässähän kasvatellaan pientä (ulko)suomalaista. Eräs ilta yllätin itseni jopa tekemästä nakkikastiketta tuoremakkaroista. Onnistui hyvin, vaikka kuoresta pursotetut pötkylät muistuttivat enemmän lihapullia ja hollantilaiset lihaliemikuutiot toivat kastikepohjaan oman pikantin keskieurooppalaisen tatsinsa. Suomalaisen keittiön klassikko, makaroonilaatikko, on myös meidän perheessä kiireisen viikon pelastaja. Lisäksi televisiostamme näkyy tarpeen vaatiessa aamutoimien ja ruuanlaittoaikaan suomenkielisiä lastenohjelmia, yritän koota ympärillemme samanikäistä suomenkielistä seuraa - sekä minulle että lapselle - ja totta kai käymme merimieskirkon muskareissa ja kerhoissa.

Pari viikkoa sitten sattumalta kirjakauppakierroksella Suomessa Helenan Maman Finlandaise -kirjan julkaisupäivänä, ja päätyihän se ostoskassiin. Osittain osuvan aiheensa, osittain herkullisen pastellivärinsäkin takia, ja tällä välin kirjasta on tullut jo pieni myyntimenestys. Samalla kertaa ostin pokkaritarjouksesta Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé, joten viime aikoina olen lukenut varsin pitkän oppimäärän ranskalaisesta vanhemmudesta. Molemmissa kirjoissa kasvatetaan lapsia useamman kulttuurin ristituulessa ja molemmista kirjoista opin paljon, myös itsestäni, vaikka muiden elämästä luinkin.



Helena kirjoittaa herkän kauniisti matkastaan suomalaisesta äidistä ranskansuomalaiseksi äidiksi. Tämä matka on tuskin vielä lähelläkään loppua, koska hänen lapsensa ovat vielä pieniä. Helenan kipuiluihin samaistuvat varmasti kaikki ulkomailla lapsiaan kasvattaneet kansalaisuuteen katsomatta. Vanhemmuuden lisäksi kirjassa käsitellään muita ulkosuomalaisen kompastuskiviä, kuten esimerkiksi erilaisia rakennus- ja ruokakulttuureja sekä sitä, miten suuren hädän keskellä koppavassakin kulttuurissa tuttavaverkosto alkaa toimia eikä ystävää jätetä pulaan. Helena ihastelee ja kauhistelee Ranskaa suomalaisten lasien läpi turhia kaunistelematta - juuri niin suoraan kuin meillä suomalaisilla on tapana. Kirja antoi minulle paljon ajateltavaa mutta myös monet naurut.

Helenan realistiset mutta tunnepitoiset kertomukset veivät myös minut takaisin parin vuoden taa. Muistin miten ahdistavaa voi olla synnyttää vieraassa maassa, kun kaikki ei menekään odotusten mukaan. Kielten ja kulttuurien sekamelskassa voi alkaa pelottaa, vaikka normaalisti luottaisi ihmisten ammattitaitoon. Lisäksi ymmärrän oikein hyvin, miten helpottavalta varmasti tuntuu, jos ympäröivän kulttuurin hyvin strukturoitu suhde ruokaan auttaa lapsen makumaailman laajentamisessa - vaikkakin myös makean suuntaan. Helenan kirjoitustyyli nappaa kuin huomaamatta lukijan mukaan ratkomaan monikulttuurisen arjen ongelmia ja hakemaan kompromisseja. Hän jakaa lukijansa kanssa sekä onnistumisten ilot että ne toiset hetket, jolloin toinen kulttuuri pyörittää mukanaan.

Ulkosuomalaisen elämää myötä- ja vastoinkäymisissä


Ymmärrän hyvin, että eteläranskalaisten talojen home- ja vuoto-ongelmat saavat kenen tahansa hermoraunioksi. Sitä en taas laisinkaan ymmärrä, miten joku tuollaisten ongelmien jälkeen vielä uskaltaa ostaa sieltä talon, mutta kunnioitan rohkeita päätöksiä! Itse en uskaltaisi. Varsinkaan koettuani ensimmäisen vesivahinkoni täällä Briteissä. Tästä lähtien suljen veden pääkytkimestä aina, kun lähden lähikauppaa pidemmäs, mutta mistäpä minä tiedän, ehkä näin kuuluukin tehdä.

Oli mielenkiintoista lukea kertomus yhden lapsen äidistä, joka tulee toista kertaa äidiksi vieraassa maassa, ja minkälaisen itsetutkiskelun eteen sitä voi joutuakaan, jo valmiina äitinä. Kipukohdat ovat erit kuin ensimmäisen lapsensa kanssa vanhemmuutta opettelevalla, vaikka asetelma muuten olisi sama. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia teoksia! Mamuäidin problematiikka tuskin loppui esikoulun ovelle.

Olen joutunut perustelemaan valtavirrasta poikkeavia valintojani ponnekkaammin kuin koto-Suomessa olisin joutunut, vaikka sitten vain itselleni. En ole Helenan tavoin hakenut oppia suomalaiseen äitiyteen neuvolasta, enkä ole koskaan oikein kunnolla päässyt äitiysasioista puhumaan ystävieni kanssa, enkä ollut seuraamassa, kun ystävistäni tuli äitejä. En oikein tiennyt miten suomalaisesta naisesta tulee äiti. Sen sijaan kävin naistentautien erikoislääkärien vastaanotoilla Unkarissa ja Saksassa ja äitiyden alkumetrit  ihmettelin jokseenkin kielitaidottomana saksalaista äiteyttä, joka monestakaan syystä ei ollut minulle lainkaan luonteva rooli.

Ystäväpiirissämme kiertävä klassikko,
joka kaivetaan esille epätoivon hetkinä.
Onkohan tätä käännetty suomesksi?
Oli toki mukavaa olla raskaana maassa, jossa odottavat äidit pääsevät aina bussissa ja metrossa istumaan sekä työpaikkaruokalassa isomman annoksen, mutta hieman rasittavampa oli se, että tuntemattomatkin tarjosivat apua kauppakassien kanssa eikä punttisalilla olisi enää saanut rehkiä, saati sitten oli asiaa uimahallin saunaan. Lisäksi lähes jokainen halusi varmistella, että poika on tulossa ja ainoa sallittu liikuntamuoto tuntui olevan äitiysjooga, jossa olisi yhtäkkiä pitänyt saada suora yhteys vatsanseudun valloittaneeseen ihmisenalkuun. Vastasyntyneen kanssa ei puolestaan olisi saanut lähteä kovinkaan kauas kotoa, koska lapsivuodeaika piti viettää vuoteessa eikä saanut stressata itseään minkäänlaisilla asioilla - ei fyysisillä, ei psyykkisillä. Hämmästyneenä kuuntelin suomalaisten ystävieni kertomuksia terveydenhoitajista, jotka passittivat heidät punttisalille lähes suoraan lapsivuodeosasastolta.

Aivan tavallisimmat suomalaiset tukiverkot ovat minulta puuttuneet, vaikka muutaman suomalaisen äitikaverin olen matkan varrelta löytänyt. Yhdessä on ollut hauska naureskella sekä suomalaisille että saksalaisille äideille - jotka kyllä näyttävät aika samanlaisilta sadetakkeineen, -saappaineen ja suurine lastenvaunuineen, mutta ulkonäkö voi harhauttaa luulemaan, että ajatusmaailmat olisivat myös samanlaiset. Muiden ulkosuomalaisten kanssa on helpompi nauraa  kulttuurikommelluksia ja -ihmetyksiä, vaikka nauru taitaa huumorin sijaan olla enemmänkin terapeuttista laadultaan.

Suomikulisseissa on helpompi olla suomalainen äiti. Siksi pystytin itsellenikin sellaiset.


lauantai 3. syyskuuta 2016

Miten meillä keskustellaan?

Pari viikkoa ollaan totuteltu taas arkeen ja alkaa sekin pikku hiljaa rullata. Napero ilahtui viime viikolla, kun hoitokaveritkin viimein palasivat kaupunkiin ja hoitopäivisin on omanikäistä leikkiseuraa. Pari päivää on tosin kiukutelu hammaskipuja, ja napero on saanut jopa pari yes-no-kinaa aikaiseksi. Normaalisti hän tulee hyvin toimeen hoitokavereidensa kanssa, joten sallittakoon hammaskipuiselle kiukuttelu - mistä sitä muuten tietäisi hampaita tulevan lisää? 

Napero on alkanut käyttää englanniksikin kokonaisia lauseita - joka siis vastaa hänen kehitysvaihettaan muissa kielissä. Kielet siis kehittyvät rinnakkain, vaikka englanti on altavastaajana edelleen. Aikaisemmin kirjoittelin että meillä tuskin tulee hiljaista vaihetta, mutta olen valmis pyörtämään sanani. Lapsi on ollut hiljaa vaikka hän on muin tavoin kommunikoinut hoitokavereidensa kanssa.  

Englanninkieliset lauseet toivat mieleeni keväisen Biligual cake -luennon. Siellä Soile kertoi, että erityisen tärkeää on, että kieli kehittyy lapsen mukana. Ei siis saa jäädä tyytyväisenä hykertelemään, vaan pitää pitää huoli, että lapsi osaa puhua kuin ikäisensä. Tärkeää on siis ikäspesifi kielitaito. Viisivuotiaat ja kaksivuotiaat puhuvat ihan eri asioista aivan eri rakentein, eikä viisivuotias käytä kieltä, jota hän osaa kaksivuotiaan tasolla. Ellei sitten satu keskustelemaan kaksivuotiaan kanssa.

Totta kai kaksivuotiaamme siis alkoi puhua niin kuin kaksivuotiaat puhuvat. Sinne kirimiseen kului aikaa muutama kuukausi, ja vaikka puutteita englannin sanastossa ja rakenteissa vielä varmasti on, hän puhuu kaikilla kolmella kielellään kokonaisia lauseita.


Sosiologina Soilea kiinnostaa kielen rakenteita enemmän keskusteluanalyysi, ja siitä hän kirjoittikin uunituoreeseen blogiinsa loistavan johdannon lapsen kanssa keskusteluun isolla koolla. Jos sinua mietityttää, miten saada lapsi puhumaan toisella kielellä, kannattaa lukaista kirjoitus linkin takaa ja tarkkailla hetki omia repliikkejäsi - keskusteletko vai ohjeistatko. Blogi kannattaa laittaa lukulistalle, tulossa on paljon hyödyllistä ja ajatuksia herättävää luettavaa! 




torstai 1. syyskuuta 2016

Muista aina liikenteessä monta ruuhkaa onpi eessä

Olen niitä ihmisiä, jotka vapaa-ajalla eivät paljon kelloa vilkuile. Arkena on sitten eri meno. Tiedän että huonon sisäisen kelloni takia minun täytyy yrittää olla tapaamisissa paljon aikaisemmin kuin pitäisi. Saksalaisen miehen löydettyäni luulin ensin aikakäsitykseni joutuvan suurennuslasin alle, mutta varsin pian totesin miehen aikakäsityksen olevan useinmiten varsin höveli, joten muutoksia ei oltu puskemassa läpi kummaltakaan puolelta, vaan samoilla mentiin.

Autolla Saksassa: ruuhkat


Autoilu Saksassa ja muualla ruuhka-Euroopassa saa kuitenkin lepsuihin aikakäsityksiimme rotia - varsinkin jos edessä on pidempi matka. Miehen taktiikka on lähteä liian aikaisin tai mielellään siitäkin vähän aikaisemmin ja pysähtyä vasta, kun on aivan pakko, jos silloinkaan. Itse en voi taktiikoilla niin kehuskella, koska vasta totuttelen ruuhkajumeissa seisoskeluun ja harjoittelen niiden välttelyä. Siperia on kyllä jo opettanut käymään matkapäivinä saniteettitiloissa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Koskaan ei kannata oletaa, että milloin sitä seuraavaksi naistenhuoneen näkee, ja autobaanalla ei autosta saa poistua, vaikka liikenne olisi kuinka jumissa.

Koska Saksassa suurkaupunkeja on lähes joka kolkassa, eivät liikenneruuhkatkaan keskity tiettyihin paikkoihin vaan jakautuvat enemmän ja vähemmän tasaisesti koko valtakunnan alueelle. Viikonloppuisin ja arkipyhinä ovat autobaanat monesti ääriään myöten täynnä, ja kun tähän lisää vielä kesäiset tietyömaat, pitenee kolmituntinen matka huomaamatta neli- tai viisituntiseksi, mutta saksalaiset eivät oleta olevansa perillä johonkin tiettyyn aikaan, ja vaikka ruuhkajumi varmasti ottaa päähän, suhtaudutaan siihen aika tyynesti, koska eihän sille mitään voi. Usein sukujuhlissa keskustellaankin ensin autoilijoiden ruuhkat läpi ja lähtemisiä monet ajoittavat niin, että pahimmat ruuhkapiikit jäisivät kokematta.

Lomat jaksottavat ruuhkia


Logistisista (ja varmasti taloudellisistakin) syistä Saksan eri osavaltioissa lomaillaankin eri aikoina, mutta pyhät toki vietetään silloin kun niitä on, mutta joissain niihin liittyvissä lomissa, kuten pääsiäislomissa, on paljon vaihtelua. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä pohjoisen Alasaksin koululaiset lomailivat alkukesästä, eteläisessä Baijerissa lomaillaan vasta nyt, ja näin vältetään suuret lomaliikennekatastrofit. Kun on pitkä viikonloppu, kuten nyt vaikkapa helluntai, pääsevät kaikki 82 miljoonaa samaan aikaan teitä, lentokenttiä ja rautatieasemia valloittamaan, joten siirtymiin tarvitsee varata tavallista enemmän aikaa.

Jos yrittää talvisena lauantaiaamuna päästä Münchenistä laskettelurinteisiin tai kesälauantaina Hampurista Itämeren hiekkarannoille, kannattaa suosiolla hypätä julkisiin tai lähteä matkaan paljon ennen kuin toiset. Lauantait ovat sunnuntaita pahempia, koska vuokramökkien viikko alkaa lauantaista ja monilla suunta on joko lomalaitumille tai kotiin.

Toki navigaattorit ja Google karttoineen tuo apua saapumisaikojen ennakointiin, mutta pidemmillä matkoilla voi ennusteetkin muuttua rajustikin matkan aikana. Viime lauantaina lähdimme Düsseldorfista pohjoisille lakeuksille. Startatessamme auton Google kertoi meidän olevan perillä yhdeltä, siis juuri sopivasti ennen kello kahden tapaamista. Yksi stoppi olisi pakko laskea mukaan ja jonkin verran aikaa kannattaa laskea liikenteessä seisoskeluun, mutta näissä menetettyä aikaa voi yrittää kiriä kiinni, kun tie on tyhjä.

Koska kyse oli tavallisesta lauantaista ja kellokin oli vasta kymmenen, emme osanneet aavistaa olevamme perillä ruuhkissa seisoskelun takia vasta puoli neljältä! Reilu tunnin ajomatkan jälkeen oletimme jo ohittaneemme pahimmat ruuhkasumput, mutta vähänpä tiesimme. Lakeuksilla oli tietöitä ja viimeiset 25 kilometriä madeltiin kävelyvauhtia. Onneksi oli hyvää seuraa, musiikkia, aurinkoinen ilma ja tyhjä takapenkki. Lakeuksien maisemilla nyt ei niin voi kehuskella. Kun viimein pääsimme baanalta pois ja jäimme taas jumiin ruuhkasumppuun, ihmettelin ääneen, että miksi saksalaiset voivat olla aina ajoissa, kun liikenne on tällainen murheenkryyni. Vastauksena minulle kerrottiin, että täytyy lähteä matkaan ajoissa tai mielellään vähän ennen sitäkin.

Miten sinä saat ajan kulumaan ruuhkassa istuessa? Miten sinun asuinmaassa ruuhkiin reagoidaan?


Torkut onnistuu helpommin, kun on tällainen otsatuki.






tiistai 30. elokuuta 2016

Avoimin mielin uutta kohti

Viime viikonloppuna lensimme 1400 kilometriä ja ajoimme 1000 kilometriä. Teimme toukokuun leikkimielisen asunnonhakureissun nyt tosissamme, koska loppuvuodesta muutamme taas. Tällä kertaa Ruhrin alueelle läntiseen Saksaan. Tämäkään muutto ei tullut yllätyksenä, vaan on ollut harkinnassa useamman kerran viime vuosina. Mies sai työtarjouksen firmasta, josta hän on hakenut töitä aikaisemminkin kokeilumielessä, tällä kertaa viimein tositarkoituksella.

Päätöksentekoa: muutto takaisin Saksaan


Huhtikuussa alkoi sitten näyttää siltä, että muuttoa kannattaa nyt alkaa tosissaan pohtia, ja kyllähän sitä pohdittiinkin. Listattiin plussia ja miinuksia ja yritettiin miettiä Lontoolle lisää plussia. Mies halusi meidän tekevän leikkimielisen asuntoaluekatsauksen alueelle ennen vielä varsinaista päätöstä, että tietäisin mitä vastassa on. Viikonloppureissun jälkeen totesimme, että kyllä meidän kuuluu asua joko Saksassa tai Suomessa. Nyt asuinmaaksi valikoitui työnhaun helppouden takia järkisyistä Saksa.  



Mies kertoi ensin pomoilleen saaneensa varteenotettavan työtarjouksen ja paria päivää myöhemmin kertoi irtisanoutuvansa. Hänelle kerrotiin, että seuraajan hakuun tarvitaan koko irtisanomisaika, joten saimme aika pitkän ajan muuttovalmisteluille. Kun uudesta työpaikasta vielä ehdotettiin alkamisajankohdan lykkäystä kuukaudella, tiesimme että saamme muuttopuuhille kunnolla aikaa.

Millä mielin lähdemme muuttamaan kun osa entisistäkin muuttolaatikoista lojuu varastossa purkamattomina? Helpottunein mutta sekavin. Koska tulimme tänne Lontooseen pariksi vuodeksi, on hämmentävää alkaa pakata jo reilun puolen vuoden jälkeen. Toivomme kuitenkin, että muttojärjestelyjä helpottaa se, että ainakin jossain mielessä palaamme kotiin. Toki kaupunki ja osavaltio ovat uusia, mutta maa sentään sama. Tiedämme vuokra-asunnon haun kommervenkit ja miten sopimuksen solmiminen tehdään. Pankkitiliä ei tarvitse avata, puhelinliittymätkin on jo. Lähikauppa ja lastentarha täytyy etsiä, mutta toivottavasti Rewe-online toimittaa myös uuteen osoitteeseen ruuat kotiovelle.

Supernopea muutto expat-tyyliin


Sekavat muuttotunnelmat lienee expat-kuvioissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Tällä kertaa saimme kuitenkin yli puoli vuotta aikaa valmistautua muuttokuorman pakkaamiseen, vaikka mutkikkaalta tämä tuntuu vieläkin. Eri meno oli vajaa viisi vuotta sitten, kun  miehelle annettiin aikaa kaksi kuukautta, joka sitten lyhenikin ensin pariin viikkoon ja sitten loppuviikkoon. Vauhti oli niin kovaa, että tuntui välillä, että sekunnit muuttuivat minuuteiksi. Koska tuolloin asuimme vielä eri kaupungeissa, en hetkeen tiennyt missä maassa seuraava yhteinen viikonloppu vietettäisiin. Aikaisempaan verrattuna elämme siis varsin suunnitelmallista ja seesteistä elämää. 

Siellähän se jo pilkottaa, Manner-Eurooppa!

Tavarat pakataan jossain välissä marraskuuta, joten raportointi kolmannesta maasta jatkuu vielä jonkin aikaa. 






perjantai 19. elokuuta 2016

Supernopea Suomen-reissu

Viime viikolla huomasimme hämmästyneinä, että meidän täytyy pika-pikaa pyrähtää Suomeen näyttämään henkkareita oikoaksemme pari byrokraattista ryppyä. Pari päivää ehdin tuhlata ajatellen, että eihän rakas Suomeni nyt näin byrokraattinen ole ja kohta he tulevat vähän vastaan, ja lopulta riittää että lähettämme kopiot henkkareista sähköpostilla. Ei, eivät tulleet. Eivät sitten laisinkaan, vaan sama jankkaus tunnistautumisesta jatkui. Piti siis kaivaa kalenterit esille ja alkaa katsella lentoja sillä silmällä.

Mies vilkaisi työkalenteriin, jossa oli seuraavalla viikolla sattumalta yksi tavallista rauhallisempi päivä. Kun Saksan isovanhemmatkin olivat sopivasti kylässä, saimme varattua 16-tuntisen pikareissun kahdelle muutaman päivän päähän. Emme tällä kertaa pystyneet venyttämään Suomen-reissua kummastakaan päästä, koska vierashuoneen valloittajat vaihtuivat eilen isovanhemmista ystäviin. Seuraava viikonloppu ilman vieraita ja vierailuja olisi vasta syyskuun puolella, joten matkaan oli siis lähdettävä hetimiten.

Iltakoneessa matkalla Suomeen kannattaa istua vasemmalla niin näkee pitkän
auringonlaskun ja pääsee hetkeksi satumaisiin lomatunnelmiin.

Illan viimeinen kone Helsinkiin, iltapäivällä takaisin Lontooseen


Kunnon keski-eurooppalaisina kopioimme mukaan pinon virallisia asiakirjoja ja varmistimme, että mukaan tulivat myös kaikki passit ja henkilökortit. Edellispäivänä sitten suuntasimme illan viimeisellä koneella kauas pohjoiseen. Viiden tunnin ja 150 euron yöunien (joihin ei kuulunut edes aamupalaa) jälkeen suuntasimme aamulla henkilöpaperien tarkistuksen kautta takaisin lentokentälle ja alkuiltapäivän koneella koti-Lontooseen vieraitamme tervehtimään. 

Se iski vasta kotimatkalla Piccailly-linjan maanalaisessa, kun lentokentältä lähtenyt tyhjä metrovaunu alkoi pikku hiljaa täyttyä kotimatkalaisista. Hammersmithissa loppuivat istumapaikat, Covent Gardenissa seisoskelijatkin alkoivat nojailla tahtomatta toisiinsa.

Se ulkosuomalaiselle niin tuttu tunne. Hieman tyhjä olo mutta jokin päässä surraa ylikierroksilla, ja päässä pyörii vain pari toistuvaa ajatusta, joista ei kummastakaan saa oikein kiinni. Onneksi oli kotona vastassa ystäviä sekä yli-innokas napero, joten haikeus ehti oikeastaan unohtua ennen kuin se kunnolla alkoikaan.





keskiviikko 17. elokuuta 2016

Regent's Canalia itään ja länteen

Viime aikoina olemme kunnostautuneet kotikulmiin tutustumisessa. Kotinurkiltamme pääsee helposti Regent's Canalia pisin ilman sen kummempaa navigointia ja siksakkia lähelle ja kauas.

Regent's Canal 

on 1800-luvun alkupuolella rahtitavaralle rakennettu kanaali, joka nykyisin on lähinnä lintujen ja turisteille tarkoitettujen vesibussien käytössä, asuntolaivoja unohtamatta. Kanaalin rannoilla pääsee mielikuvaretkelle melkein Amsterdamiin asti, koska niitä kansoittavat idylliset asuntolaivat aivan kuten Hollannissakin, ja toki koko kaupunki näyttää vehreänvirheältä kanaalin varrelta katsottuna.

Säästä riippuen kanaalin varren kävelytie on joko täynnä tai tyhjä. Kaupunkilaiset tulevat rannoille tapaamaan toisiaan, urheilemaan tai käyttävät sitä nopeahkona pohjoisen keskustan halkovana pyörätienä. Rannoilla on myös lukuisia kahviloita ja ravintoloita. Pyöräillessä kannattaa kuitenkin muistaa, että kyseessä on kävelytie, joten pyöräilijät ovat väistämisvelvollisia.

Koska monet nähtävyydet ovat lähellä kanaalia, olemme käyttäneet sitä pyöräbaanana. Eräänä viikonloppuna suuntasimme kanaalia pisin itään, Victoria Parkin kautta Olympia Parkiin, jonka eräällä leikkikentällä tapasimme ystäviä. Näistä puistoista idyllisempi päiväkävelypaikka on Victoria Park. Olympia Parkiin suunnatessa kannattaa olla määränpää mielessä, haahuiluun se ei sovellu yhtä hyvin kuin Victoria Park.

Reissu idän suuntaan oli aika pitkä. Menomatka kesti lähemmäs tunnin, koska aurinkoinen sää oli houkutellut paljon kanssa-asukkaita kanaalin rannoille. Takaisin pääsimme myöhäisestä iltapäivästä johtuen puolessa tunnissa. Tämäkin oli kyllä tapahtumarikkaasta päivästä väsyneelle naperolle liikaa, ja hän ottikin loppumatkasta torkut pyörän lastenistuimessa.


Päiväretki pyörällä Lontoon eläintarhaan

Eräänä toisena viikonloppuna suuntasimme länteen määränpäänä eläintarha Camdenissa. Menomatkalla pysähdyimme aamiaiselle Kings Crossille Lighterman-ravintolaan, joka aukeaa taaperoperheen näkökulmasta ihan sopivaan aikaan, jo kahdeksalta. Tästä on tullut kanta-aamiaispaikkamme, koska viereisellä aukiolla on usein lapsille tekemistä (saippuakuplamies tai maasta nousevat suihkulähteet), ja vaikka itse aamiainen syötäisiinkin pikavauhtia, voi lusmuilua jatkaa ilman isoja siitymiä.

Lähempänä eläintarhaa pyöräily ei alkuiltapäivän tungoksessa enää ollut yhtä helppoa kuin aamulla, mutta maisemat siitäkin nätimmät. Ihan kelpo aamupäivän retki siis. En tosin tiedä lähtisinkö kauniina viikonloppuna pyöräilemaan aivan Camdeniin asti, jos muuallakin riittää tekemistä tai jos jalankin pääsee. Sen verran täyttä siellä oli.

Turistikin pääsee Lontoossa helposti pyörällä liikenteeseen. Lontoon kaupunkipyöriä, eli Boris-pyöriä, en ole itse vielä kokeillut, mutta mies menee toisinaan kaupunkipyörällä töihin. Lähes koko reilu kolmen kilometrin työmatka on loivaa alamäkeä. Pyöriä löytyy metroasemien ja kauppakeskusten läheltä, ja ne voi jättää seuraavan pyöräpisteeseen - takaisin ei siis tarvitse tuoda.





tiistai 9. elokuuta 2016

Kuka sä oot?

Suomen loman jälkimainingeissa naperoa alkoi tosissaan kiinnostaa sinäminä-suhteet. Kaikkein paras leikki tällä hetkellä on kertailla wer bist du tai kuka sinä olet -kysymyksin nimiä ja perhesuhteita. Olisin ajatellut, että tällaisiin keskusteluihin menisi vielä vuosi jos toinenkin, joten tämä on todellakin yllättänyt minut. 

Parin lomapäivän jälkeen alkoi sinät ja minät  tai oikeammin omistusta ilmaiseva mun  ilmestyä puheeseen suomeksikin, kuten odottaa osasin. Muutenkin oli hienoa huomata, miten nopeasti ihminen sopeutuukaan ympäristöönsä, koska viikon oleskelun jälkeen lapsen suusta pääsi enää todella harvoin saksankielisiä sanoja, ellei sitten oltu puhelimessa saksankielisten perheenjäsenten kanssa.

Monikielisen lapsen kielikylpy toisen vanhemman kotimaassa


Monelta kokeneemmalta ulkosuomalaisäidiltä olen kuullut, että suomenkielinen kielikypy Suomen-lomalla ei ole mikään itsestäänselvyys. Varsinkaan mikäli mukaan lähtee myös se muunmaankielinen perheenjäsen, joka oletettavasti viettää päivät pitkät töissä, lapsivanhempi-laatuaikaa tankataan sitten lomalla, ja suomalaisvaikutteet jäävät vähemmälle huomiolle. Jos ei ole aikaa olla koko kesää Suomessa, kannattaa kaksikielisyydessä panostaa arkipäiväisiin asioihin kielikylpylomien sijaan. 



Mieluumminhan sitä olisi lomailtu koko konkkaronkka, mutta tällä kertaa mies ei ehtinyt töiltään mukaan, ja napero eli vajaa pari viikkoa lähes täysin suomenkielisessä ympäristössä. Suuren osan lomasta hän tutkaili vanhoja kotinurkkiani mumminsa kanssa. Tosiaankin tutkaili, koska jo kotinurkilta löytyi niin paljon kaikkea uutta ja kiinnostavaa. Mummilan puutarhass voia nähdä ja kokea paljon sellaista, mikä täällä Lontoon kotinurkilla on harvinaista herkkua: perhosia, heinäsirkkoja, vesileikkejä hiekkarannalla, punaherukoita pystyi syömään suoraan marjapuskasta ja perunat haettiin perunamaalta.

Monesti aikaisemmin olen miettinyt, miksi lapset oppivat isovanhempien luona niin mielettömästi uusia asioita ja käsitteitä. Syyksi en ole keksinyt muuta kuin niiden tuiki tärkeiden rutiinien rikkomisen. Kun rutiinien tilalle tulee yhtäkkiä paljon uusia asioita, on aivan luonnollista oppia paljon. Senhän takia me kaikki haluamme matkustaa ja nähdä uusia paikkoja. Haluamme uusia vaikutteita.

Suomen-loma oli tällä kertaa vähän liian lyhyt. Ensimmäinen viikko meni kesänuhaa sairastaessa, ja siksi jäi monet rakkaat näkemättä ja peri tärkeää asiaa hoitamatta. Täytynee siis alkaa suunnitella syyslomaa kotikonnuille.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kotimaanmatkailua

Matka Suomeen oli tällä kertaa vähän liiankin helppo. Ehkäpä sain helpon matkan korvaukseksi viime kerran kenttäkatastrofista, mutta pelottaa jo, että mitä sitä paluumatkaksi järjestyykään.

Mies saattoi meidät Piccadilly-linjan metroon aamuruuhkassa. Tunnin istuskelun, josta eka puolisko pelattiin Ekapeliä ja loppumatka kyseltiin joko ollaan perillä, saavuimme kentälle. Laukku hihnalle ja turvatarkastukseen. Ostimme vielä heinäkuun synttärinaisille suklaata ja syksymmällä syntyvälle pienelle synttärilahjan (jota siis en saksalaistuneena voinut vielä antaa, vaan täytyy odotella syntymäpäivään, ja näin lahja jäi jemmaan tulevalle kummitädille). Ehdimme vielä juuri ja juuri kävellä portille, kun matkustajia alkoi nousta koneeseen. Enpä ollutkaan huomannut aikaisemmin, että yli kaksivuotiaan kanssa ei enää pääse koneeseen ensimmäisten joukossa. Lapsi alkoi olla jo vähän väsynyt, joten sain hyvän käsitreenin ennen parin tunnin istuskelua.

Airbus 350:llä Lontoosta Helsinkiin

Matka taittuikin sitten Finnairin lähes upouudella Airbus 350:lla. Kävi tuplatuuri, koska metrinen matkustaja nukahti heti nousun jälkeen, ja sain nauttia Adelen konsertista mustikkamehun kera omassa rauhassani. Perillä Helsingissä juuri päiväuniltaan herännyt metrinen oli vielä niin väsynyt, että sain kantaa hänet koneelta passintarkastukseen. Matka portilta maahanmuuttoon oli sen verran pitkä, että ehdin mielessäni kirota kaikki kentän porttityöntekijät aika kauas - matkan varrella ei ollut yhtään lastenvaunua. Sain siis päivän toisen käsitreenin.

Aikaisemmista kerroista viisastuneena oli mukana syntymätodistuksen lisäksi matkustuslupa lapsen isältä sekä kopio hänen henkkaristaan. Olimme matkustaneet Hampurin ja Lontoon väliä jo pari kertaa, kun kerran Hampurista lähtiessämme tullivirkailija pyysi toisen huoltajan lupalappua. Koska sellaista ei ollut, päätti hän tiedustella tuolloin vajaa kaksivuotiaalta, missä isä on. Napero vastasi in Hamburg, joten virkalija jatkoi kyselyään utelemalla, kuka siellä Lontoossa sitten on. Tähän lapsi alkoi luetella Oma, Opa sekä muiden sukulaisten nimiä. Yritin pidättää nauruani, kunnes kauhistuksekseni huomasin, että virkailija uskoi lasta ja luuli minun kidnappaavan naperon ulkomaille isovanhempien luo tai minne lie. Aloimme hänen pyynnöstään soittaa toiselle huoltajalle, jonka tiesin istuvan koko päivän kokouksissa ja että sellaisissa harvemmin vastataan puolison puheluihin. Tullivirkailija kuitenkin kuunteli vastaajatervehdyksen, jossa puhui samanniminen henkilö kuin syntymätodistuksessa mainittiin, ja koska soittelimme brittiläiseen numeroon, uskoi hän meidän olevan matkalla lapsen isän luo ja päästi meidät matkaan. Schengen-alueen ulkopuolelle lähtiessä kannattaa käydä läpi, mitä matkustusasiakirjoja lapsen kanssa tarvitsee. Itse olin tyhmä, enkä edes ajatellut asiaa. Virkailija olisi tosiaan voinut pysäyttää matkamme kentälle.



Vielä kuitenkin takaisin Helsinki-Vantaalle. Miten on niin vaikeaa arvioida, että iltapäivällä saapuvassa isossa lentokoneessa on ehkä pari väsynyttä pientä matkustajaa ja tuoda portille parit lentokonettärattaat? En ole ollut kentällä töissä, mutta ehkäpä tällaiset arvioinnit on vaikea tehdä ja kärryt hankala tai jopa kiellettyä tuoda portille, mutta niin ne vain helpottaisivat yksin matkustavien vanhempien matkantekoa. Olen useammin huomannut, että Helsinki-Vantaalla on hankalaa saada hyvää palvelua lapsen kanssa. Kerran yritin pyytää, että pääsisin lapsen ja matkarattaiden kanssa hissillä alakerroksen bussinodotusaulaan. Ei käynyt, koska hissi oli kuulemma niin kaukana ja portaisiin olisi tyytyminen unisen vauvan kanssa. Kumma vain, että juuri edellämme boardannut hissille saatettu liikuntarajoitteinen oli portilla ennen meitä. Ehkäpä hän vain sattui olemaan erityisen nopea niiden kainalosauvojensa kanssa iästään huolimatta.

Useamman kerran mennessämme vauvan kanssa loungeen jatkolentoa odottelemaan ovat vastaanottovirkailijat tuhahdelleet tai pyöritelleet silmiään, kun olen kysellyt jotain lapseen liittyvää, kuten että missä olisi rauhallisempi soppi kävelyä harjoittelevalle lapselle tms. Ni-in. Valitettavasti joillakin kultapossukerholaisilla on lapsia ja kerran pari vuodessa matkustavat niiden kanssa ja silloin räkänokat tulevat sotkemaan desinerimööbelit ja -matot. Mutta omahan se on ongelma, että lapsen on hankkinut. Mitä siinä nyt apuja toisilta tarvii pyydellä. Harmittaa vain, että kentällä on muitakin kuin suomalaisia, ja kuvittelisin että em. kaltaisissa asiakaspalvelutilanteissa kulttuurit törmäilevät.

Junalla lentokentältä Turkuun

Matkalaukun tultua etsimme juna-aseman, jonne sinnekin sai hetken vielä kävellä, ja hyppäsimme junaan. Olin etukäteen ostanut netistä alelipun kentältä Turkuun kympillä, ja hintaan kuului paikallisjunakin. Lipunostolomakkeeseen laitoin Suomen numeron puuttuessa perheenjäsenen numeron ja tulostin paperilipun mukaan. Vaihdoimme junaa Pasilassa, ja loppumatkan napero sai leikkiä leikkivaunussa ikätoveriensa kera, jotka olivat aika hiljaisia, kuten vanhempansakin. Aikaisemmilla reissuilla olemme ottaneet Helsingistä jatkolennon Turkuun, mutta lentokenttäjunaradan valmistuttua päätin testata, olisiko matka näin vähän helpompi. Vähemmän tylsiä odotteluja, enemmän leikkimahdollisuuksia ja penkkejä. Yllätyksekseni loppumatka sujui kuin leikkiä vain. Turusta matka jatkui autokyydissä vielä pari tuntia. Yhteensä matkasimme siis 12 tuntia, joka kyllä tuntui yllättävän lyhyeltä.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Länsirintamalta ei kovin paljon uutta

En ole viime aikoina kirjoitellut naperon kieliasioista paljoakaan. Syy on banaalin yksinkertainen: paljonkaan ei ole tapahtunut  tai sitten minusta on tullut tasapaksuhkon arkielämän sokaistama. Arkikin on siis alkanut tasoittua päivästä ja viikosta toiseen toistuviksi tapahtumasarjoiksi jatkuvan uuden ja etsinnän sijaan.

Eikös kuitenkin se, että kaikki on pysynyt ennallaan, ole oikein hyvä? Minun mielestäni ainakin.

Kolmikielisen uhma


Jonkin verran ovat kyllä uhmakkuudet lisääntyneet: I want on saanut kaverikseen I don't wanna, mutta edelleenkin meillä uhmaillaan vain englanniksi, jonka syy on selvä. Lähipiirissämme ei ole (täällä Briteissä) kuin englanninkielistä uhmaikäistä seuraa. Saas nähdä tarttuuko Suomen-loman aikana suomenkielisiltä leikkikavereilta suomenkielisiä uhmasanoja. Yritämme kyllä miehen kanssa jääräpäisesti hokea haluamisista ja möchteä, mutta toistaiseksi lapsi ei ole oikein näistä onkeensa ottanut. Eräs päivä tässä jopa kuulin vaateen: I want lisää das taidokkaasti kaikki kielet mukana. haluamiset ja möchtet tarvinnee oppia useammasta suusta  ehkäpä näiden oppiminen on  tehokkainta uhmaikäisessä seurassa.

Englanninkielinen puhe on lisääntynyt hoitotädin mielestä huomattavasti, vaikka mistään suuresta sanaston kasvusta ei voi olla kyse. Lempiasiansa hän kuitenkin osaa ja osaa vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja ymmärtää, milloin pitää pukea vaatteet päälle, siirtyä ruokapöydän ääreen jne.

Eräs päivä taasen huomasin, että napero ei osaa minä-persoonaa suomeksi, ja miksi osaisi. Enhän sitä oikein koskaan hänen seurassaan käytä. Käytössä on edelleenkin ennen niin vihaamani äiti-persoona: äiti tekee sitä ja tätä... Tai sitten tekijä on lapsi, mutta yhtä kaikki, verbi taipuu vain kolmannessa persoonassa.

Päätin että tähän on nyt saatava muutos, ja jonkinlaisia kinastelusanoja olisi hyvä oppia suomeksikin, vaikka verbintaivutus persoonissa ei lähtisi heti luistamaan. Kun naperon mielestä jokin tavara on hänen, ilmoitetaan siitä ponnekkaasti joko saksaksi meine/mein tai englanniksi mine. Ne kyllä kuulostavat aivan identtisiltä, siis saksan mein ja englannin mine.

Taapero oppi artikkeleja vai oppiiko?


Naperohan siis ei osaa sanojen sukuja, vaan niiden mukaiset taivutuspäätteet liittyvät sanoihin milloin liittyvät, toisinaan eivät. Artikkeleissa sama, mikä vain kolmesta kelpaa. Jostain kumman syystä maskuliini ja neutri ovat tavallisimmat. Kaipa hän kuulee niitä eniten.

Kuvataiteellinen taidonnäyte