sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa 4

Meidän perheen kielistrategia hiotui viime viikonloppuna kertarykäisystä. Kävimme kuuntelemassa viisaampaa yhden luennon verran, ja päätimme kotimatkalla yksimielisesti alkaa noudattaa hänen ohjeitaan. Luennon myötä mieskin tiedosti paremmin saksan olevan nykyisin lapselle kotikieli, jota kodin ulkopuolella ei paljon kuulu, ja toki haluamme turvata molempien kielten kehityksen ja osan lapsen arjessa. 

Viikko takana, ja täytyy sanoa, että suomen määrä juniorin puheessa on lähes tuplaantunut. Kun minulle puhutaan, puhutaan suomeksi. Kun juttelemme kolmistaan, tulee silloinkin lauseita suomeksi, yleensä silloin kuin edeltävän repliikin sanoin minä. Joskus lapsi jopa sanoo jotain isälleen suomeksi, vaikka minä en osallistu koko keskusteluun! 

Täytyy myöntää, että en koskaan ajatellut, että suomi jäisi altavastaajan asemaan, vaikka täysin tiedostin vähemmistökielen vaaranpaikat, jotenkin kuvittelin pystyväni pitämään sen tarpeeksi vahvana puhumalla paljon ja olemalla muutenkin aktiivinen. Kun suomalaiset sanat juniorin puheessa sitten hoidon aloittamisen myötä kuitenkin alkoivat vähetä, luulin sen olevan tavallista ja väistämätöntä ja ettei sieltä oikein ole enää paluuta entiseen muuta kuin Suomen lomilla tai sitten muuttamalla Suomeen. Ainut mitä voisin tehdä, olisi lukea, soittaa musiikkia ja puhua paljon, ehkä entistä enemmän, sekä etsiskellä lapselle mieluista suomalaista seuraa. 

Vaikka olen iloinen uudesta toimivammasta kielipolitiikasta, toivon silti, että kielicocktailit jatkavat pulppuiluaan, koska niiden alkuperää on hauska miettiä. Tässä pari viime viikkoina kuulunutta.

iskä machen töitä - tässähän nyt ei ole mitään muuta saksalaista kuin machen eli tehdä. Saksalainen sanoisi yksinkertaisesti iskä työskentelee (arbeitet), eikä sekoittaisi siihen kenenkään tekemisiä. Vaikka kielen menisivätkin sekaisin, cocktaili voi noudatella toisen kielen logiikkaa enemmän kuin toisen.

da kommt ein lentokone, da kommt ein tlaktoli, da kommt ein porsche auto - yksi ilta järjesteltiin menopelit riviin. Lentokone ja traktori ovat selvästi suomenkielisiä, mutta noudattelevat saksan kielioppia artikkeleineen, joista jokainen taisi tällä kertaa mennä jopa oikein. Viimeisen veikkaisin olevan saksankielinen auto, koska minulla ei ole tapana sanoa kyseistä autoa Porscheksi, minulle se on vain auto.

Tarkkasilmäiset ehkä huomasivatkin, että suomalainen r on vielä matkassa mukana (tlaktori). Vaikka usein suomen sanoihin pääsee saksalainen taaempana suussa äännettävä r, kuuluu ällä ärrän paikalla lähes yhtä usein.

Kuva pääsiäisretkeltä Kentissä. 3 taaperoa, 6 aikuista,
13 kaunista kilometriä.


Lisää oppimastamme tulossa myöhemmin.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Sairaana vieraalla maalla

Muutama viikko sitten alkoi yhdeksäs vuoteni ulkomailla. Näihin vuosiin on mahtunut nuha jos toinenkin ja kaikenlaista muuta kremppaa. Olenkin saanut monta mahdollisuutta tutustua aika monen EU-maan terveydenhuoltojärjestelmään. Toisiin pintapuolisesti, toisiin vähän kattavammin.

Useinmiten sairastaminen sujuu ongelmitta, kunhan tuntee maan tavat ja että mennäänkö omalääkärille vai mennäänkö suoraan erikoislääkärille terveyskeskukseen. Joka maassa ei omalääkärien vastaanotoilla ole mahdollisuutta laboratoriotesteihin tai sellaisia tarvitessaan pitää olla paikalla heti aamutuimaan. Lisäksi on hyvä tietää maksu- ja rekisteröitymiskäytännöt sekä kuinka kauan kannattaa varata aikaa jonottamiseen ja saako kaiken hoidettua kertalaakista vai pitääkö vaikkapa labrakäynti hoitaa jossain muualla tai jotenkin muuten.

Eurooppalaisella sairaanhoitokortilla saa hoidettua kaikki samat vaivat, jotka kyseisen maan kansalaiset saavat ilmaiseksi hoidatettua. Kun sillä kirjautuu sisälle vastaanotolle tai sairaalaan, täytyy ainoastaan täyttää lisälappunen, jossa vakuuttaa, ettei tullut maahan oleskelemaan hoitoa saadakseen sekä matkapäivämäärät. Olen ollut työkuvioiden takia vakuutettuna jossain muualla kuin asuinmaassani useamman vuoden, ja olen käynyt muun muassa synnyttämässä eurooppalaisella sairaanhoitokortilla ihan ongelmitta. Lisäpapereita tarvittiin vasta kätilön kotikäynteihin sekä äidin kuntoutusjumppaan, joita ei katsottu akuuteiksi hoitotoimenpiteiksi. Enemmän selittämistä oli saksalaiselle lääkärille siinä, miksei äitiyslomaa voi kirjoittaa reseptillä, vaan sen sijaan tarvitsen kirjallisen lausunnon, että kävin lopputarkastuksessa ja että lopputarkastuksen lopputulemaa siihen ei tarvitse kirjoittaa.

Jonottamiseen meni vajaa kaksi tuntia, koska tohtori joutui kiireiselle kotikäynnille.
Joissain maissa sitä saa lastenlääkärin kotikäynnille, jos on lapsi kipeänä.

Ainoastaan pari kertaa olen joutunut ongelmiin eurooppalaisen kortin kanssa. Kerran olen mennyt lääkäriin ilman korttia ja kerran sairastanut maassa, jossa kaikki ulkomaalaiset maksavat hoitonsa käteisellä (hollantilaisen vastaanottovirkailijan kertomaa). Se miten näistä ongelmista on selvinnyt, on riippunut paikallisen kielen taidoista ja tuurista, mutta kertaakaan en ole ilman hoitoa jäänyt. Kerran lääkäri ei jaksanut miettiä, mistä kuittivihko löytyy ja minne rahani olisi laittanut, joten kirjoitti reseptini edellisen potilaan nimiin. Kerran päädyin maksamaan lääkärikäynnistä 20 euroa, jonka olisin voinut hakea Kelalta takaisin. Noh, kerran Kela kieltäytyi maksamasta yhden laskun, mutta se johtui kuulemma siitä, että apuvälineitä ei makseta. Tästä en kuitenkaan jäänyt mitään hampaankoloon, koska tiesin, että Suomessa en kyseisestä apuvälineestä olisi kuullutkaan.

Jos sairastaessa jokin menee mönkään, on isku vieraalla maalla aina vähän kovempi kuin kotimaassa, varsinkin jos asuu siellä ilman kämppiksiä tai perhettä  siis ilman tuki- ja apujoukkoja. Onhan yksin sairastaminen kurjaa kotimaassakin, mutta kotimaassa joutuu harvemmin parantelemaan itseään kotiinkuljetusruuilla tai selailemaan sanakirjaa ennen lääkärikäyntiä. Kaupassakäyntiapua ja yhteinen kieli hoitohenkilökunnan kanssa löytyy. 

Pariin otteeseen olen joutunut väärinkäsitysten pyörteisiin. Molemmat johtuivat jokseenkin puutteellisesta kieli- ja kulttuurisidonnaisista ihmistuntemuksesta, kuitenkin sillä erotuksella, että ensimmäisen tapauksen lääkäri taisi olla saanut tarpeekseen kielitaidottomista ulkomaalaisista (ja vaikka esitin asiani saksaksi) hän päätti antaa minulle opetuksen ja jättää lääkkeet antamatta. Tropin sijaan sain neuvoja kyseisen taudin ehkäisyyn, koko aanelosen saksaksi. Lääkärin mukaan puolisoni voi auttaa sen lukemisessa. Tätä ennen hän oli muun muassa tiedustellut, miksi olen Saksassa, jos en osaa puhua saksaa, ja vaikka vastasin saksaksi, että ihan hyvinhän tämä sujuu ja kiitos kysymästä, olen kyläilemässä poikaystäväni luona, oli lopputulema mikä oli. Sanomattakin selvää, että tapasimme uudestaan seuraavana aamuna kello kaksi minuuttia vaille kahdeksan, jolloin minulla oli vihainen poikaystäväni asianhoitajana. Toisella kerralla en vain ymmärtänyt, että toisinaan asioita pitää vaatimalla vaatia, vaan oli vain se vaatimaton suomalainen. Toisinaan vaatimattomuudesta kannattaa yrittää päästä eroon.

Joskus asioita taasen voi jouhevoittaa eksoottinen tausta. Unkarissa sain pariin otteeseenkin kuunnella innokaiden Kalevala-fanien tulkintoja ko. opuksen runoista, ja lähes kaikki lääkärikokemukset olivat erittäin mukavia, vaikka sairaalat ja lääkäreiden vastaanotot ovat aineellisesti katastrofaalisessa tilassa. Henkilökunta, siis tohtorit ja hoitsut, on erittäin asiantuntevaa ja useinmiten mukavia rahapulasta huolimatta. Monet julkisella sektorilla työskentelevät lääkärit odottavat kuitenkin huonojen palkkojen takia kiitollisuusmaksuja (lue lahjuksia), mutta on myös lääkäreitä, jotka kieltäytyvät sellaisia lainkaan ottamasta. Pidemmälle sairaalareissulle kannattaa siis valitettavasti varata aika tukko käteistä sekä pakata tavallisimmat hygieniatuotteet mukaan.

Tässä viime päivien tähti.
Pikku kakkosen nalle.
Ruutukaappauksen teki napero itse.

Eilen suuntasimme ensimmäistä kertaa täällä Lontoossa omalääkärillemme, joka löytyi hetken googlettelun jälkeen. Ensin rekisteröitymään, paria tuntia myöhemmin kipeää lasta näyttämään. Täytyy myöntää, että paikallisesta NHS:stä en ole kuullut paljon hyvää ja että itsekin ihmettelin, miksi en päässyt näyttämään lapsen tulehtuneita silmiä lääkärille ilman vuokrasopimusta ja rekisteröitymistä, mutta maassa maan tavalla, varsinkin kun tällä kertaa olen vakuutettu asuinmaassani. Parin tunnin odottelun jälkeen sain silmätippareseptin käteeni. Tässä välissä tohtori oli kuulemma käynyt kiireellisellä kotikäynnillä. Toiseksi ihmettelin, että miksi lapsen kanssa käydään yleislääkärillä, mutta sitten muistin, että niinhän se taitaa Suomessakin olla. On EU:ssa sellainenkin maa (ehkä useampia), jossa saa oman lastenlääkärin kotikäynnille, kun napero sairastaa, eikä tarvitse rakennella kauppakuitesta taloja kuumeisen lapsen kanssa tuntikaupalla vastaanoton odotusaulassa.

Apteekki oli onneksi odotustilan vieressä, joten lääkkeitä ei tarvinnut enää kaukaa hakea. Ja ne sai ilmaiseksi NHS:n piikkiin tai ainakaan kukaan ei alkanut rahaa pyydellä.



torstai 17. maaliskuuta 2016

Hiljainen vaihe

Uudessa kieliympäristössä on varsin tavallista, että lapsi hiljenee hetkeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi ei alakaan käyttää (vaikkapa sitä) uutta ympäristökieltä vaan pysyy hiljaa. Lähipiiristäni olen kuullut, että hiljainen vaihe (silent period) voi kestää jopa vuosia, mutta että sitä ei välttämättä tule laisinkaan tai se ei välttämättä koskekaan uutta kieltä.

Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää: ollaanko hiljaa vai alkaako puhe soljua hoitotädin rutiinien myötä toistuvien repliikkien merkityksen valjetessa lapselle. 

Muutaman viikon kokemuksen perusteella voin sanoa, että meillä ollaan oltu ainakin hieman hiljempaa  siis minun kanssani. Varsinkin kun olemme ympäristöissä, joissa on paljon englanninkielisiä lapsia, ja kielen lisäksi tilakin on uusi. Aiemmin niin reipas puuhastelija tarvitsee vanhemman jatkuvasti viereensä. Rauhallisuus jatkui eiliseen asti, jolloin lapsi melkein liittyi muiden lasten piiloleikkiin läheisellä leikkikentällä. Ainut este piilottelulle oli se, että hän ei leikin periaatetta vielä ymmärrä, vaan juoksenteli iloissaan sinne tänne  sellaiseltahan se aloittelijan silmiin näyttää. Joka tapauksessa olin tästä aika yllättynyt viime viikkojen kokemusten jälkeen, mutta sitäkin iloisempi.

Hoitotädiltä olen toisaalta kuullut aivan muuta. Kun lapsi on tuttujen lasten seurassa, on hän kaikkea muuta kuin hiljaa, siis aivan oma itsensä. 

Yksi laulu lisää on kuitenkin todistetusti tullut omaksuttua englanniksi: Wheels in the bus go round and round, round and round... kuului eräs aamu, ei kylläkään spontaanisti, vaan lapsi lauloi videon mukana. Tämä on kuulemma naperon hoitokaverin lempilaulu, joten sitä lauletaan paljon, ja näin se sitten pääsi osaksi juniorinkin laulurepertoaaria varsin nopeasti. Hän kun on kova laulamaan, osaa lukemattomien lastenlaulujen sanoja sekä suomeksi että saksaksi ja lisäksi sepustaa toisinaan omia laulujaan.

Ja pari päivää sitten se tuli, ensimmäinen englannin spontaani lausahdus. Lapset olivat etsimässä jotain (en tiedä mitä, koska tämä on toisen käden tietoa), jonka sitten napero oli löytänyt ja todennut here it is. Reilu kaksi viikkoa siihen meni, joten taisi olla varsin nopeaa toimintaa. Hoitotäti oli tästä todella iloinen, mutta ei niinkään yllättynyt, koska lapsella on tapana toistella hänen sanomisiaan.

Hetken ehdin miettiä, että omaksuuko napero laisinkaan englantia. Kommunikointi hoitokaverien kanssa näkyi sujuvat varsin hyvin saksaksikin. Napero siis huuteli saksaa ja/tai omiaan ja hoitokaverit vastasivat saksaksi ja/tai omalla kielellään. Ehtipä hän jo opettaa hoitokaverilleen sanan: nein, joten kielenomaksuminen taitaa olla molemminsuuntaista.

Ei siis ainakaan aloitettu hiljaisuudella. Saas nähdä tuleeko hiljainen vaihe myöhemmin.




Instagram

Takkuilevan laajakaistayhteyden takia alan suosia instaa kuvien julkaisun työkaluna. Sinne laittamani kuvat näkyvät blogin oikeassa yläkulmassa, ja kuvat löytänevät tiensä blogiteksteihinkin, kunhan kotilaajakaista alkaa toimia Bloggerin vaatimalla nopeudella tai sitten tarvii vaihtaa firmaa... Tiedä näistä. Uudessa maassa on alussa aina vähän arvoituksellista.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Jei!

Toinen Blogger-seuraaja ja viime viikkojen runsaat blogi-kommentit sai meidät eilen niin iloisiksi, että kokattiin oikein juhla-ateria sen kunniaksi.


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Vauvaviittomilla kieleen kiinni

Kun naperomme oli lähes puolivuotias, vein hänet mukanani vauvaviittomakurssille. Vauvaviittomat on vauvoille kehitetty yksinkertainen viittomakieli, jonka avulla lapsi voi oppia viestimään jo ennen kuin ääntöelimistö antaa siihen myöden. (Kurkunpää laskeutuu yhdeksän kuukauden iässä niin, että erilaisia vokaaliäänteitä, ja siis erilaisia sanoja, on mahdollista tuottaa.) Aikuiset käyttävät niitä vähän kuten tukiviittomia, eli viittoma tuotetaan samanaikaisesti sanan kanssa, lapsi viestii puolestaan viittomilla. Kurssille voi Saksassa mennä kuusikuisen kanssa, naperomme taisi olla inan vaille.

Kurssille halusin lähinnä omasta mielenkiinnostani, joka kumpusi ystävien lapsesta, joka oppi kurssin käytyään kertomaan jo puolivuotiaana viittomilla monenmoista, kuten haluavansa kuivat alleen. Halusin siis kokeilla, johtuuko ihmislasten suhteellisen myöhäinen kielenoppiminen (ensimmäiset sanat yksi-kaksivuotiaana)  fysiologisista rajoitteista vai siitä että kommunikointi opitaan vasta toisella elinvuodella.

Kurssillamme oli 8 lasta, joiden ikä oli puolesta vuodesta puoleentoista. Suurin osa oli puolen vuoden tienoilla, mutta vanhin lapsi oli puolitoistavuotias. Kokoonnuimme kerran viikossa kahdeksan viikon ajan lauleskelemaan ja leikkimään sekä tietystikin tutustuttamaan vauvat käsien ja viittomien ihmeelliseen maailmaan. Puolitoistavuotias tuli kurssille, koska vanhemmat halusivat antaa hänelle keinon kertoa, mitä mielessä liikkuu. Poika kun ei ollut vielä sanonut sanaakaan, mutta selvästi halusi. Kurssin myötä hän alkoikin nopeiten käyttää viittomia.

Joka tunnilla tuli kuutisen uutta viittomaa, sekä käytettiin paria aikaisemmin opittua. Ohjaajan mukaan vauva pystyy käsittelemään suurin piirtein tämän verran uutta tietoa kerrallaan, mikä on hurjasti enemmän kuin itse oletin. Opittujen viittomien sanat toistuivat lauluissa ja leikeissä muutamia kertoja tunnin aikana, mutta pääpaino jäi kotikertaukselle. 

Itse en aina osannut laulettavia lauluja, mutta lapsi on aina ollut kiinnostunut laulusta ja musiikista, joten hän nautti musiikista sekä kieriskellä pehmusteilla lelujen kera. Tuntien tarkoitus taisikin olla opettaa viittomat vanhemmille, lasten mielenkiinto oli uudessa ympäristössä, toisissa lapsissa ja leluissa. Itse tuolloin tuoreena Saksan mamuna opin sanan jos toisenkin ympäröivää kieltä, joten eivät ne minunkaan näkökulmasta aivan turhia tunteja olleet. Vaikka kielitaitoni ei tuolloin ollut vielä kovin vahva, pystyin keskustelemaan hyvin vauva-aiheista muiden kurssilaisten kanssa, ja näin toistelin samoja tuttuja sanoja viikosta toiseen. Parempaa harjoitusta tuskin onkaan. 

Vauvan ensimmäisten kuukausien aikana haalin meille itse asiassa aika monta harrastusta. Suurkaupungissa on onneksi jokaiselle jotain, joten vauva-aktiviteettien löytäminen ei tuottanut ongelmia. Päinvastoin oli hankala valita ne, jotka vaikuttivat mielenkiintoisemmilta. Päädyimme käymään muskarissa, hieronnassa, jumpassa jos toisessakin sekä viittomia oppimassa. Halusin joka päivälle jonkin aktiviteetin, koska olin juuri muuttanut uuteen maahan ja tiesin olevani vertaisseuraa vailla. Aivan joka harrastuksesta ei kuitenkaan löytynyt ystäviä, enkä näin olettanutkaan. Tuttavia tuli kuitenkin tehtyä, pari ystävääkin, ja toki olen iloinen, että tuli kokeiltua monenmoista ja samalla tutustuttua uuteen ympäristöön. 

Ja mites niiden viittomien kanssa sitten kävi? Niin huonosti, että hävettää edes myöntää. Podin tästä jatkuvasti huonoa omatuntoa, mutta samalla totesin, että en oikein enempään ei rahkeet riitä. Arjen pyöritys, vauva ja kotihommat, joiden lisäksi minulla oli yksi kieli opittavana ja lapsella kaksi. Käytin muutamaa viittomaa muutaman viikon ajan, siis ruoka, maito, tulen kohta takaisin. Hän selvästikin ymmärsi ne, mutta ei alkanut niitä itse käyttää. Sitten lähdimme syyslomalle ja koko homma jäi.

Toivon kuitenkin, että useammat kävisivät tämän kurssin. Kaikki lapset eivät opi puhumaan viiteajassa, ja tällaisen lapsen kanssa olisi varmasti hienoa, jos voisi kaivaa naftaliinista jo kerran harjoitellut ja unohdetut vauvaviittomat. 







keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa 3

Naperosta on tullut varsin taitava sanojen sepittäjä. Eräs aamu hän kuuli lentokoneen äänen heti herättyään ja totesin das flentää (fliegt+lentää=flentää). Kun otin tämän aamiaispöydässä puheeksi miehen kanssa, napero vain toisteli, flentää, flentää. Se ei siis ollut hetkellinen lapsus vaan ihan oikea sana sana.

Toinen kielirajat rikkova sana pääsi ensi kerran ilmoille parisen päivää sitten, kun legorekat menivät kaikki kerralla palasiksi: alle Legos sind kaputti, siis suomeksi kaikki legot ovat rikki, mutta saksalaisen kaput-sanan perään on ilmestynyt niin suomalainen loppu-i. Otin samalla aamiaisella tämänkin puheeksi, ja lapsi totesi kaputti kaputti, sekään ei siis ollut hetkellinen hairahdus vaan ihka oikea sana.

Suurkaupungin sininen hetki

En tiedä löytyykö Lontoosta tienoota, jossa lentokoneita pörräisi vähemmän, mutta epäilen. Neljä lentokenttää, joista kolmella vilkkaasti liikennettä, neljännellä vielä enemmän. Ensi alkuun pidin lentokoneen äänistä. Jatkuvasti yläpuolella kaartelevat lentokoneet kertoivat, että me ei olla ainoita, jotka juuri tulivat ja ovat vielä vähäsen hukassa. Nyt niihin on jo tottunut, vaikka pilvisenä päivänä niitä näkyy ja kuuluu vähän vähemmän.

Kun pari viikkoa sitten siirryimme pysyvämmin uudelle maalle, tuli myös kielikoktaileihin uusia mausteita. Yksi ensimmäisistä kolmikielisistä lausahduksista oli iskä auch morning. Kun vielä asuimme väliaikaisasunnossa, oli yksi lapsen lempipuuhista hihkaista vastaanottovirkailijalle heit saksalaisella hallolla. Tästä tulikin yksi päivien kohokohdista, sekä lapselle että yhdelle respoista. 

Yksi aamu aloimme opettaa lapselle morning-sanaa, koska hän tervehti respaa saksaksi. Lapsi mietti sanaa pitkään ja kertailin hänelle: äiti sanoo huomenta, iskä sanoo morgen ja setä sanoo morning. Lapsi huomasi pienen ristiriidan, koska iskä oli tosiaankin juuri sanonut morning respalle: iskä auch morning. Kaiken ne huomaa.

Lapsi poimi ympäristöstään paljon sanoja matkimalla. going down tarttui hissistä. thank you ravintolasta. Hoitotädinkin mukaan matkiminen tapahtuu kuin luonnostaan. Ehkäpä tämä yksi oire aikaisemmin diasoimastani reseptiivisyydestä. Spontaaneja englanninkielisiä sanoja ei ole vielä tullut (happy birthday -laulun lisäksi) ja yhden good morningin lisäksi.









maanantai 7. maaliskuuta 2016

Uudet nurkat, uudet kuviot

Uudessa paikassa minulla on tapanani luoda nopeasti uusille kulmille sopivat rutiinit. Näin olen tuntenut asettuvani ympäristöön jos toiseenkin varsin nopeasti, vaikka varsinainen kotiutuminen veisikin kauemmin. Elämäntilanteesta ja ympäristöstä riippuen kotiutumiseen on mennyt parista kuukaudesta vuoteen. Vaikka alussa tunnelmat vaihtelevat äärilaidasta toiseen ja ovat kaikkea siltä väliltä, joku kaunis päivä sitä aina huomaa, että uudet nurkat tuntuvat enemmän kodilta kuin miltään muulta.

Nyttemmin tiedän myös, että heti alkuun kannattaa omaksua asioita myös paikallisilta. Arki muuttuu helpommaksi, kun tekee osan asioista niin kuin kaikki muutkin  eikä potki tutkainta vastaan. Ei esimerkiksi kannata ostaa vihanneksia supermarketista, jos paikalliset ostavat ne torilta. Supermarketista saa varmaankin vain nahistunutta tuontikamaa. On myöskin turha etsiskellä lihatiskiltä pihvilihoja, jos filettä myydään vain kokonaisina kaupungin suurimmassa kauppahallissa. Viikonloppupihvit pitää silloin vetäistä jossain muualla kuin kotona. Eikä kannata etsiä mukavaa aamiaiskahvilaa maassa, jossa lounas on päivän pääateria. Silloin pitää syödä aamiaiset kotosalla, jos siis kaipaa jotain briossia tukevampaa. 

Voihan sitä tietysti toteuttaa elämänsä samanlaisena kuin kotimaan kamaralla, mutta miksei sitä poimisi vieraasta kulttuurista ne kivoimmat tai muuten vain arkea helpottavat jutut? Kun kerran voi valikoida parhaat päältä ja pitää ne itselleen tärkeimmät jutut.

Miten arkeni on sitten muuttunut näiden viimeisen kolmen viikon aikana? Olen omaksunut paikallisilta varsin käytännönläheisiä ja arkisia juttuja. 

Ensinnäkin opettelin käydään superhypermarketissa, joita olen varsin onnistuneesti vältellyt jo vuosien ajan. Kun huomasin, että sellainen on meitä lähinnä, totesin ruokaostoksiin siis kuluvan aikaisempaan verrattuna moninkertaisen ajan. Kaupan sisällä kun pitää käyttää edestakaiseen kuljeskeluun joka tapauksessa tuhottomasti aikaa. Päätin siis muokata rutiinejani niin, että päivittäisen ostospyörähdyksen sijaan käyn kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa. Mieluiten kävisin vain kerran viikossa, mutta koko viikon ostoksia en saa raijattua kotiin käsivoimin. Onneksi Lontoon superhypermarketista löytää lähes kaiken tarvitsemansa pesuaineista currytahnaan. Valikoima on laaja varmasti osaksi sen takia, että naapureita on joka puolelta maailmaa. Ja jos sitä jotain ei löydy, voi opetella ilmankin olemaan. 

Kotimaista kalaa on lähes joka kaupassa tarjolla useampaa sorttia. Tämä oli helppo omaksua osaksi arkea, varsinkin kun läheiseltä torilta löytyi kalakoju, josta löytyy kyllä kaikkea mitä voi kaivata ja vaikka mitä muutakin. Saihan kalaa sieltä edellisestäkin asuinmaasta, mutta harvemmin meidän kulmakaupoista, joten jotenkin siitä tuli viikonloppujen erikoisherkku. Puhumattakaan sitä edellisestä asuinmaasta, jossa oli lähes poikkeuksetta tarjolla vain järvien herkkuja, jotka ei tällaiselle meren äärellä asuneelle oikein herkuilta maista.

Pyöräilyn sijaan järkevin kulkupeli uudessa kotikaupungissamme taitaa olla joko patikkakyyti tai julkiset kulkuvälineet, joissa ei juuri kannatta kelloa vilkuilla. Vaikka kaupungissamme asustelee miljoonia ja taas miljoonia, julkiset kulkupelit eivät läheskään aina toimi ongelmitta. Ehkäpä juuri miljoonien kanssakaupunkilaisten takia ne eivät toimi ongelmitta, jokaisen kun pitää päästä joka päivä johonkin suuntaan. Vaikka ruuhka-aika erottuu perusruuhkasta, koko päivän jatkuva ruuhka viivästyttää maanpäällistä liikennettä ja maanalaisetkaan eivät aina kulje aikatauluissaan. 

Pyöräily taasen on lapselle paljon stressaavampaa kuin edellisessä kotimaassa, koska pyöräkaistoja ei juuri ole kävelykaistan jatkeena, lisäksi autokaistat ovat kapeampia ja ohittavat autot tulevat lähes iholle. Voipi olla, että hän myös aistii minun pelkoni, joka taasen johtuu vasemmalla puolella ajamisesta. Pyöräily siis myös hyllytettiin, ainakin silloin kun järkevää (lue hiljaista) reittiä ei ole tarjolla ja totuttelemme taas lastenvaunuilla kruisailuun. Taitaa olla lapselle helpompaa kuin äidille.

Leivästä en tainnut vielä mainita mitään, mutta tästä olen vielä sen verran järkyttynyt, että tähän en taida vielä pystyä.
Laajakaista ei edelleenkään toimi, joten kuvituksena
muuttotunnelmia vanhasta kodista.









tiistai 1. maaliskuuta 2016

Leikkikahvila Full of Beans

Muuttamista seuraa aina kausi, jolloin palataan perusasioiden äärelle. Päivän ohjelmaksi voi riittää pyykkäys sekä ruokaostokset. Nykymaailmassa tämä tarkoittaa totta kai myös vieroitushoitoa internetistä. Viikon netittömyyden jälkeen löysin ihanan hoitotätimme suosituksesta Full of Beans -kahvilan. Tässä kahvilassa äiti voi juoda lattensa ja lukea sähköpostinsa sekä ja napero syödä banaania sekä temmeltää leikkialueella ja sukellella pallomeressä. 


Mistään kovin perusteellista surffaussessiosta ei ollut kyse, mutta sainpahan juoda kahvini rauhassa ja vastata pariin pisimpään odottaneeseen mailiin sekä vähän etsiskellä kenkäkauppoja lapselle. Lapsi sen sijaan sai juuri sitä mitä tarvitsi: uusia leluja, pomppia sekä pallomeren. 


Ensi silmäykseltä voi näyttää siltä, että täälläkään ei saa leikkiä, hyppiä tai rellestää, mutta leikkialue löytyykin tiskin takaa. Siis suojassa kylmältä ilmalta ja liikenteen mölyltä, mutta minun harmikseni myös auringolta. 

Leikkipaikan viereisistä pöydistä näkee hyvin pehmoalueen sekä pallomeren, joten kovin vastuuttomaksi lattemamaksi ei sentään tarvitse heittäytyä. Pehmoalueen lisäksi tarjolla oli muutamia leluja sekä rooliasuja. Kuvassa paikka näyttää aika hiljaiselta, mutta sitä se ei kuitenkaan ollut. Tavallisena maanantai-iltapäivänä lapsia oli muutamia, mutta meno hiljeni viiden aikaan.


Aivan kantakaupungissa tämä ei kuitenkaan ole, vaan rauhallista kahvihetkeä pitää lähteä hakemaan Highburyyn. Mikäli ei kaipaa hetken rauhaa, vaan seuraa ja lauluhetken, voi täällä myös käydä laulamassa tiettyinä viikonpäivinä.

Millaisia leikkikahviloita sinä olet löytänyt kotikulmiltasi?