Kohtaamisia naapureiden kanssa

Kun viime postauksessa kerroin Saksan naapureistani, joiden kanssa ystävystyin, aloin muistella aikaisempia naapureitani, joihin matkan varrella olen törmännyt. Naapuri saattaa arvaamattaan olla naapurin ulkkikselle yksi harvoista kontakteista alkuasukkaisiin, kuten minun ensimmäiset naapurini Unkarissa. Sama pätee toki toisin päin, ja olenkin yrittänyt suhtautua naapureihini kohteliaasti muistaen olevani vieraana heidän maassaan.

Ulkosuomalaisuuteni alkumetreillä asustin italialaisen kämppiksen kanssa Budapestin seitsemännen kaupunginosassa erään suuren ja kauniin puiston laidalla. Naapureita oli laidasta laitaan; nuoria, vanhoja, hiljaisia ja äänekkäämpiä. Paremmin tutustuin kahteen heistä. Ensimmäisen naapurin kohtasin pari viikkoa muuton jälkeen. Ovikello soi, ja oven avattuani totesin keskustelevani naapurini kanssa, vaikka hän ei itseään erityisemmin esitellyt. Naishenkilö tuli  lupia kyselemättä suoraan sisään ja kertoi tuoneensa meille uudet keittiönverhot. Yhteisparvekkeelta hän oli näet huomannut, että meillä oli varsin peittävät keittiön verhot ja siis vähänlaisesti auringonvaloa. Tyrmistyneenä en oikein tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua naapurin alkaessa omatoimisesti vaihtaa verhojamme, mutta vaihdettuaan punaruudulliset verhomme pitsiverhoihinsa hän suuntasi heti takaisin kotiinsa, joten verhot jäivät paikalleen. Illalla neuvottelin kämppikseni kanssa. Päätimme tarjota naapurille, mitä hän halusi, siis paremman näköalan keittiöömme, ja jättää verhot paikalleen, vaikka alkuperäiset olivat molempien mielestä nätimmät. Palautin pitsiverhot hänelle muutaman kuukauden päästä, kun olin muutamassa pois.

Pestiläinen yhteisparveke

Toiseen naapurin tutustuin, kun rakas kämppikseni sairastui ja tarvitsi kuumemittaria. Onneksi muistin sanan unkariksi, joten lähdin pimpottelemaan ovikelloja - ilmeisestikin peri-italialaiseen tyyliin. Olinhan kuitenkin jo todennut, että näin on ainakin suht normaalia toimia Unkarissakin. Kolmannella tärppäsi, ikäiseni nuorimies avasi oven boksereissaan. Sain takelleltua lauseen suustani, vaikka objektin määräisyyden-epämääräisyyden ehdin unohtaa, koska, noh, naapurin vähäpukeisuus kummastutti. En suostunut palauttamaan kuumemittaria kämppiksen toivuttua, vaan panin asialle kielitaidottoman kämppikseni. Kovin monta sanaa palauttaessa ei tarvitsisi sanoa, kiitoksella pääsee jo pitkälle.

Vajaan vuoden kuluttua muutin joen toiselle puolelle suurempaan asuntoon unkarilaisen kämppiksen kera. Tällä kertaa naapurit vaikuttivat aivan tavallisilta. Onneksi! Seinänaapurina oli mukava eläkeläispariskunta, joiden poika tuli pari kertaa viikossa lounaalle vanhempiensa luo, ja muutkin tuntuivat ihan mukavilta, vaikkakin etäisiltä, sen mitä heihin käytävillä törmäsi. Naapurin rouvan kanssa vaihdoimme aina nähdessämme pari sanaa. Kerran kerroin suuntaavani museoiden yöhön ja erityisesti kiinnosti kansatieteen museo. Oletteko te nyt aivan varma? hän kyseli vakavana. Kaupungilla kun ei olisi nuoren naisen turvallista olla yksinään näin myöhään. Kello taisi olla puoli yhdeksän. Puolen yön aikoihin hiippailin kotiin, koska en halunnut huolestuttaa naapuria myöhäisillä kotiintuloajoillani...

Seuraavana keväänä naapurin herra sai aivoverenvuodon ja joutui viikoiksi sairaalaan. Surimme tätä yhdessä, ja kyselin aina rouvan nähdessäni herran vointia. Vointi vaikutti lopulta kohenevan, ja pitkän odotuksen jälkeen eräs aurinkoinen alkusyksyinen päivä rouva kertoi miehensä kotiutuneen. Herran kotiuduttua naapurista alkoi kuulua useammin iloista laulua, naurua ja juttelua. He selvästi nauttivat toistensa seurasta entistä enemmän, niin kuin kuka vain tällaisen jälkeen. Rakkaudensanoja ei naapurissa enää säästelty. Eräs aamu olimme keittiössä aamiaisella, kun herra tuli avonaisen ikkunan taakse ja kyseli, miksi soitamme jatkuvasti pianoa. No mutta kun emme soita, vastasi kämppikseni. Oletteko varma? Kyllä olimme, koska meillä ei ollut pianoa. Kuka sitten soittaa? Emme olleet kuulleet soittoa päivisin. Iltaisin joskus kadun toisella puolella eräässä ravintolassa soitettiin unkarilaisia sävelmiä iltamyöhällä, mutta päivisin oli hiljaista. Tätä hän tuli kesän mittaan kyselemään useasti, joka kerta jouduimme sanomaan, että emme tiedä, mistä musiikki tulee. Herra oli aivan yhtä ihana kuin ennenkin, vaikka eleli toisinaan omassa maailmassaan. Rouvansa kanssa hän kuitenkin jaksoi leperrellä ja tanssia.

Maisema Budan kukkuloilta

Erääseen toiseen naapurin herraan tutustuin ensin vähän etäisemmin. Olimme molemmat pyöräihmisiä, ja jokapäiväinen jännitysmomentti olikin, kumpi tulee ekana kotiin ja saa fillarinsa pohjakerroksen porraskaiteeseen kiinni. Kumpi taas kantaa omansa toiseen kerrokseen. Koska oletin olevani nuorempi ja jäntevämpi, kannoin fillarini useasti ylempään kerrokseen, jos vain suinkin kesähelteiltä jaksoin, vaikka olin kotona ennen naapuria. Eräs syksyinen aamu sitten viimein kohtasin toisen pyörän parkkeeraajan. Te taisitte tyhjentää kumini? Hämmästykseltäni en oikein osannut vastata, koska en heti ymmärtänyt ymmärtäneeni lauseen ihan oikein: tyyppi oikeasti syytti minua kumien puhkomisesta! En ollut minä, sain lopuksi sanottua, ja poistuin kiireesti kadulle pyörineni. Töissä kerroin tämän kollegoilleni, joista yksi riemastui ikihyviksi: että unkarilainen naapurini syytti ainoaa rehellistä naapuriaan, siis ainoaa suomalaista (kollegani mielipide) pyöränkumiensa tyhjennyksestä. Niin. Hän tosin ei tainnut tietää kansallisuuttani tai meihin usein liitettyä stereotypiaa rehtiydestä. Voi toki olla, että hänellä oli aikaisempia huonoja kokemuksia suomalaisista naapureista. Tai sitten muuten vain kaikki ulkkikset ovat aina vähän epäilyttäviä. Tiedä häntä. Sanomattakin selvää, että aloin kantaa fillarini joka päivä neljänteen kerrokseen, jossa asuin ja jossa ei ollut yhtään fillaroitsijaa, koska en halunnut olla negatiivisten stereotypioiden alullepanija.

Kun paria vuotta myöhemmin tuli taas aika vaihtaa asuntoa, suuntasin eräälle Budan vehreälle vuorelle uudehkoon kerrostaloon. Naapurin Marika-täti tuli esittäytymään jo muuttoviikolla ja näyttämään, miten oikeaoppisesti käytän pyykkitelinettäni. Olin kuulemmma koonnut sen parvekkeelleni väärin. Samalla hän ehti tehdä nopean tupatarkastuksen ja tervehtiä miestäni. Miehen nähtyään hän katsoi pitkään päästä varpaisiin ja totesi: tuo nyt ei sitten ainakaan unkaria puhu, vaikka mies parhaan taitonsa mukaan oli juuri toivottanut uudelle naapurilleni hyvät päivät. No ei puhunut, ainakaan kovin sujuvasti ja senkin vähän vahvalla aksentilla, mutta yritti nyt joka tapauksessa. Marikasta oli paljon apua koko naapuruutemme ajan. Kun olin muuttamassa pois, koki hän asiakseen tulla kertomaan minulle, että mistään koko kylällä en tule parempaa taloa löytämään, ja että hän ei todellakaan ymmärrä, miksi minun piti muuttaa. Tästä en enää tyrmistynyt. Tunsin jo unkarilaiset Marika-tädit.

Unkarin naapurit olivat ihania ja avuliaita vaikkakin uteliaita. Neuvoja jaettiin joka ongelmaan, vaikka sellaisia ei olisi kaivattukaan. Siinä missä Suomessa vanhemmat naiset eivät saa neuvoskella nuorempiaan, oli se Unkarissa aivan tavallista. Neuvoja ei saanut ainoastaan naapureilta, vaan myös kosmetologeilta, partureilta, hierojilta ja ihan kaikilta vanhemmilta naisihmisiltä, joilla oli hetki aikaa keskustella. Se miten näihin neuvoihin suhtautui, riippui toki ihan omasta itsestään, mutta ei lopettanut niiden tulvaa. Toki niitä arvostinkin, koska opin paljon, vaikkapa nyt hedelmien ostamisesta tai oikeanlaisesta ruokavaliosta ja tietysti pyykkitelineistä ja keittiönverhoista. Mutta ehkäpä olisin pärjännyt vähemmälläkin neuvonnalla.