SOCIAL MEDIA

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kotimaanmatkailua

Matka Suomeen oli tällä kertaa vähän liiankin helppo. Ehkäpä sain helpon matkan korvaukseksi viime kerran kenttäkatastrofista, mutta pelottaa jo, että mitä sitä paluumatkaksi järjestyykään.

Mies saattoi meidät Piccadilly-linjan metroon aamuruuhkassa. Tunnin istuskelun, josta eka puolisko pelattiin Ekapeliä ja loppumatka kyseltiin joko ollaan perillä, saavuimme kentälle. Laukku hihnalle ja turvatarkastukseen. Ostimme vielä heinäkuun synttärinaisille suklaata ja syksymmällä syntyvälle pienelle synttärilahjan (jota siis en saksalaistuneena voinut vielä antaa, vaan täytyy odotella syntymäpäivään, ja näin lahja jäi jemmaan tulevalle kummitädille). Ehdimme vielä juuri ja juuri kävellä portille, kun matkustajia alkoi nousta koneeseen. Enpä ollutkaan huomannut aikaisemmin, että yli kaksivuotiaan kanssa ei enää pääse koneeseen ensimmäisten joukossa. Lapsi alkoi olla jo vähän väsynyt, joten sain hyvän käsitreenin ennen parin tunnin istuskelua.

Airbus 350:llä Lontoosta Helsinkiin

Matka taittuikin sitten Finnairin lähes upouudella Airbus 350:lla. Kävi tuplatuuri, koska metrinen matkustaja nukahti heti nousun jälkeen, ja sain nauttia Adelen konsertista mustikkamehun kera omassa rauhassani. Perillä Helsingissä juuri päiväuniltaan herännyt metrinen oli vielä niin väsynyt, että sain kantaa hänet koneelta passintarkastukseen. Matka portilta maahanmuuttoon oli sen verran pitkä, että ehdin mielessäni kirota kaikki kentän porttityöntekijät aika kauas - matkan varrella ei ollut yhtään lastenvaunua. Sain siis päivän toisen käsitreenin.

Aikaisemmista kerroista viisastuneena oli mukana syntymätodistuksen lisäksi matkustuslupa lapsen isältä sekä kopio hänen henkkaristaan. Olimme matkustaneet Hampurin ja Lontoon väliä jo pari kertaa, kun kerran Hampurista lähtiessämme tullivirkailija pyysi toisen huoltajan lupalappua. Koska sellaista ei ollut, päätti hän tiedustella tuolloin vajaa kaksivuotiaalta, missä isä on. Napero vastasi in Hamburg, joten virkalija jatkoi kyselyään utelemalla, kuka siellä Lontoossa sitten on. Tähän lapsi alkoi luetella Oma, Opa sekä muiden sukulaisten nimiä. Yritin pidättää nauruani, kunnes kauhistuksekseni huomasin, että virkailija uskoi lasta ja luuli minun kidnappaavan naperon ulkomaille isovanhempien luo tai minne lie. Aloimme hänen pyynnöstään soittaa toiselle huoltajalle, jonka tiesin istuvan koko päivän kokouksissa ja että sellaisissa harvemmin vastataan puolison puheluihin. Tullivirkailija kuitenkin kuunteli vastaajatervehdyksen, jossa puhui samanniminen henkilö kuin syntymätodistuksessa mainittiin, ja koska soittelimme brittiläiseen numeroon, uskoi hän meidän olevan matkalla lapsen isän luo ja päästi meidät matkaan. Schengen-alueen ulkopuolelle lähtiessä kannattaa käydä läpi, mitä matkustusasiakirjoja lapsen kanssa tarvitsee. Itse olin tyhmä, enkä edes ajatellut asiaa. Virkailija olisi tosiaan voinut pysäyttää matkamme kentälle.



Vielä kuitenkin takaisin Helsinki-Vantaalle. Miten on niin vaikeaa arvioida, että iltapäivällä saapuvassa isossa lentokoneessa on ehkä pari väsynyttä pientä matkustajaa ja tuoda portille parit lentokonettärattaat? En ole ollut kentällä töissä, mutta ehkäpä tällaiset arvioinnit on vaikea tehdä ja kärryt hankala tai jopa kiellettyä tuoda portille, mutta niin ne vain helpottaisivat yksin matkustavien vanhempien matkantekoa. Olen useammin huomannut, että Helsinki-Vantaalla on hankalaa saada hyvää palvelua lapsen kanssa. Kerran yritin pyytää, että pääsisin lapsen ja matkarattaiden kanssa hissillä alakerroksen bussinodotusaulaan. Ei käynyt, koska hissi oli kuulemma niin kaukana ja portaisiin olisi tyytyminen unisen vauvan kanssa. Kumma vain, että juuri edellämme boardannut hissille saatettu liikuntarajoitteinen oli portilla ennen meitä. Ehkäpä hän vain sattui olemaan erityisen nopea niiden kainalosauvojensa kanssa iästään huolimatta.

Useamman kerran mennessämme vauvan kanssa loungeen jatkolentoa odottelemaan ovat vastaanottovirkailijat tuhahdelleet tai pyöritelleet silmiään, kun olen kysellyt jotain lapseen liittyvää, kuten että missä olisi rauhallisempi soppi kävelyä harjoittelevalle lapselle tms. Ni-in. Valitettavasti joillakin kultapossukerholaisilla on lapsia ja kerran pari vuodessa matkustavat niiden kanssa ja silloin räkänokat tulevat sotkemaan desinerimööbelit ja -matot. Mutta omahan se on ongelma, että lapsen on hankkinut. Mitä siinä nyt apuja toisilta tarvii pyydellä. Harmittaa vain, että kentällä on muitakin kuin suomalaisia, ja kuvittelisin että em. kaltaisissa asiakaspalvelutilanteissa kulttuurit törmäilevät.

Junalla lentokentältä Turkuun

Matkalaukun tultua etsimme juna-aseman, jonne sinnekin sai hetken vielä kävellä, ja hyppäsimme junaan. Olin etukäteen ostanut netistä alelipun kentältä Turkuun kympillä, ja hintaan kuului paikallisjunakin. Lipunostolomakkeeseen laitoin Suomen numeron puuttuessa perheenjäsenen numeron ja tulostin paperilipun mukaan. Vaihdoimme junaa Pasilassa, ja loppumatkan napero sai leikkiä leikkivaunussa ikätoveriensa kera, jotka olivat aika hiljaisia, kuten vanhempansakin. Aikaisemmilla reissuilla olemme ottaneet Helsingistä jatkolennon Turkuun, mutta lentokenttäjunaradan valmistuttua päätin testata, olisiko matka näin vähän helpompi. Vähemmän tylsiä odotteluja, enemmän leikkimahdollisuuksia ja penkkejä. Yllätyksekseni loppumatka sujui kuin leikkiä vain. Turusta matka jatkui autokyydissä vielä pari tuntia. Yhteensä matkasimme siis 12 tuntia, joka kyllä tuntui yllättävän lyhyeltä.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Länsirintamalta ei kovin paljon uutta

En ole viime aikoina kirjoitellut naperon kieliasioista paljoakaan. Syy on banaalin yksinkertainen: paljonkaan ei ole tapahtunut  tai sitten minusta on tullut tasapaksuhkon arkielämän sokaistama. Arkikin on siis alkanut tasoittua päivästä ja viikosta toiseen toistuviksi tapahtumasarjoiksi jatkuvan uuden ja etsinnän sijaan.

Eikös kuitenkin se, että kaikki on pysynyt ennallaan, ole oikein hyvä? Minun mielestäni ainakin.

Kolmikielisen uhma


Jonkin verran ovat kyllä uhmakkuudet lisääntyneet: I want on saanut kaverikseen I don't wanna, mutta edelleenkin meillä uhmaillaan vain englanniksi, jonka syy on selvä. Lähipiirissämme ei ole (täällä Briteissä) kuin englanninkielistä uhmaikäistä seuraa. Saas nähdä tarttuuko Suomen-loman aikana suomenkielisiltä leikkikavereilta suomenkielisiä uhmasanoja. Yritämme kyllä miehen kanssa jääräpäisesti hokea haluamisista ja möchteä, mutta toistaiseksi lapsi ei ole oikein näistä onkeensa ottanut. Eräs päivä tässä jopa kuulin vaateen: I want lisää das taidokkaasti kaikki kielet mukana. haluamiset ja möchtet tarvinnee oppia useammasta suusta  ehkäpä näiden oppiminen on  tehokkainta uhmaikäisessä seurassa.

Englanninkielinen puhe on lisääntynyt hoitotädin mielestä huomattavasti, vaikka mistään suuresta sanaston kasvusta ei voi olla kyse. Lempiasiansa hän kuitenkin osaa ja osaa vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja ymmärtää, milloin pitää pukea vaatteet päälle, siirtyä ruokapöydän ääreen jne.

Eräs päivä taasen huomasin, että napero ei osaa minä-persoonaa suomeksi, ja miksi osaisi. Enhän sitä oikein koskaan hänen seurassaan käytä. Käytössä on edelleenkin ennen niin vihaamani äiti-persoona: äiti tekee sitä ja tätä... Tai sitten tekijä on lapsi, mutta yhtä kaikki, verbi taipuu vain kolmannessa persoonassa.

Päätin että tähän on nyt saatava muutos, ja jonkinlaisia kinastelusanoja olisi hyvä oppia suomeksikin, vaikka verbintaivutus persoonissa ei lähtisi heti luistamaan. Kun naperon mielestä jokin tavara on hänen, ilmoitetaan siitä ponnekkaasti joko saksaksi meine/mein tai englanniksi mine. Ne kyllä kuulostavat aivan identtisiltä, siis saksan mein ja englannin mine.

Taapero oppi artikkeleja vai oppiiko?


Naperohan siis ei osaa sanojen sukuja, vaan niiden mukaiset taivutuspäätteet liittyvät sanoihin milloin liittyvät, toisinaan eivät. Artikkeleissa sama, mikä vain kolmesta kelpaa. Jostain kumman syystä maskuliini ja neutri ovat tavallisimmat. Kaipa hän kuulee niitä eniten.

Kuvataiteellinen taidonnäyte




lauantai 2. heinäkuuta 2016

Vauva pubiin ja muita kulttuurien törmäilyjä

Toissakesänä Saksa voitti jalkapallon maailmanmestaruuden. Kisat päättyi Argentiinan loppuottelutappion myötä koko Saksan monipäiväiseen juhlaan. Olivathan germaanit vasta neljättä kertaa kisojen historiassa maailmanmestareita. Meidän perheessä otettiin kisat erityisen tosissaan, koska Saksa oli voittanut maailmanmestaruuden miehen syntymävuonna ja toki mies toivoi näin käyvän myös naperon syntymävuonna. Ovat meinaan molemmat syntyneet kisojen korvilla. Napero keväällä, isänsä kesällä.

Peli toisensa jälkeen koko Saksa innostui varovaisesti mutta varmasti entistä enemmän. Turhasta etukäteisjuhlinnasta saksalaisia ei voi syyttää, mutta voiton varmistuttua bileet olivat sitäkin suuremmat. Saksassahan ei saa koskaan juhlia etukäteen edes synttäreitä, koska siitä voi koitua huonoa onnea. Myöskään raskaudesta ei ole samasta syystä tapana onnitella, vaan onniteluja satelee sitten vauvan synnyttyä.

Finaalipäivänä olimme Suomessa lomalla. Mies oli finaalista niin onnellisen hermostunut, että päätin viedä hänet otteluillaksi pubiin jalkapalloa paremmin ymmärtävään seuraan. Lupasin itse liittyä porukkaan toisella puoliajalla. Arvelin pubin olevan varsin tyhjä, mutta olin onneksi väärässä. Pubi oli porukkaa pullollaan, ja oli siellä myös kaupungin ainoa saksalainen asukki. Onneksi germaanit löysivät toisensa pelin tuoksinnassa, koska lähes kaikki muut kannattivat latinoja.

Miehelle tämä oli yksi hänen elämänsä tärkeimmistä päivistä. Hän olisi halunnut katsoa pelin poikansa kanssa, mikä tarkoitti, että hän olisi halunnut ottaa kaksikuisen vauvan mukaan pubiin. Poikkeustilanne, poikkeussäännöt, sanoi hän. Jouduin kuitenkin puuttumaan peliin. Kerroin, että alaikäiset eivät pääse pubiin, koska siellä anniskellaan alkoholia, meno voi yltyä varsin rajuksi ja näin nyt vain on. Mies oli varsin epäuskoinen, koska kysehän oli kaksikuisesta vauvasta, joka ei olutta vielä osaisi kaivata. Sanoin että Suomessa lapsilla ei ole asiaa ravintolaan, jos tarkoitus on juoda alkoholia tai vaikka ei olisikaan. Kerroin vauvan jäävän mummolaan ja että asiasta ei edes keskustella. En yksinkertaisesti halunnut edes poikkeustilanteessa miehen yrittävän vauvan kanssa pubiin. Enhän minäkään yrittänyt vaikkapa viedä vauvaa saunaan.

Lontoossa lähipubi on monelle olohuoneen jatke,
ja tarjolla onkin vauvoille lainalelut ja -sitterit.
Kuvassa kulmapubimme tarjontaa.

Mies on kertonut lapsena silloin tällöin joutuneensa isän mukana pubiin. Hänen isällään oli kiireisenä saksalaisena perheenisänä tapana tavata ystäviään tuopin äärellä kerran kuukaudessa lauantaiaamupäivisin. Muulloin kun ei perheeltä ja töiltä olisi ehtinyt. Jos äidillä oli tuolloin kiireitä, laitettiin lapsi isän mukaan. Pubi oli kuitenkin lapselle vihonviimeinen paikka. Ei sen takia, että se olisi ollut kännikaloja täynnä, vaan sen takia, että siellä ei ollut mitään tekemistä ja isäkin keskusteli todella tylsiä ystäviensä kanssa. Hänelle pubi edusti tylsyyden huipentumaa ja vanhojen ukkojen jorinaa. (Tuskin tarvii lisätä, että olen suunnitellut omalle jälkikasvulleni samanlaista kasvatusta.)

Kulttuurit kohtaavat 

Onhan meillä toki kulttuurit törmäilleet toisinkin päin. Kun ensimmäisen kerran menimme Saksassa saunaan, en ollut tajunnut kaikkien ryntäävän samaan saunaan ilman rihmankiertämää. Tähän tottuminen kesti minulta kauan, mutta onnistui, koska pystyn tarpeen tullen tekemään itsestäni tarpeeksi sokean yhteissaunaa varten: piilolinssit vain pois. Miehellä on tapana kovaan ääneen päivitellä suomalaisia saunatapoja, kun istuskelemme kanssasaksalaisten kanssa lauteella. Niin kovaan, että kaikille tulee selväksi, että porukan ainoa suomalainen ei todellakaan haluaisi saunoa tuntemattomien vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa alasti. Toisinaan menen kyllä Saksassa saunomaan, vaikka en edelleenkään tiedä miten kuuluu reagoida, jos törmää saunassa naapuriinsa tai vaikkapa kollegaansa. Miehen mukaan asiaa ei kuulu huomata. Siis naapuria tai kollegaa. Piilarit siis aina pois. Eipähän tarvi esittää puolisokeaa.

Kulttuuritörmäilyjä voi toki tapahtua myös sukupolvien välillä. Italialainen ystäväni kertoi hakeneensa äidilleen savukkeita lapsena. Äiti oli varsin kiireinen ja stressaantunut kaksilapsisen perheen äiti, eikä ehtinyt niitä itse hakea, joten lähetti alle kouluikäisen tyttärensä asialle. Olihan lehtikioski kotitalon vieressä. Aikuisena hän toki osasi kyseenalaistaa äitinsä valintaa, mutta ei kokenut saaneensa siitä traumoja tai tupakoimispakkomielteitä.

Kotona on hankala elää toisen kulttuurin mukana. Äitini kertoi minulle kotikylän parturin saaneen turkkilaisia asiakkaita, jotka olivat Suomessa sukuloimassa sekä tyttären häitä juhlimassa. Ennen tärkeää päivää tarvittiin toki parturin palveluita, ja periturkkilaiseen tyyliin he tinkasivat hinnasta kolmanneksen pois. Pikkukylän parturi oli tästä niin hämmentynyt, ettei osannut neuvotella hintaa takaisin ylös.

Useasti sitä on tietämättään sokea oman kulttuurin itsestäänselvyyksille. Itse olen aikoinaan demonstroinut vaihto-oppilasjoukkiolle suomalaisen rantasaunan pesuvesietikettiä. Siis kylmä ja kuuma vesi sekaisin ja sitten pesupuuhiin. Mielestäni se meni ihan hyvin, kunnes lopuksi alettiin kysellä suihkuja.