SOCIAL MEDIA

perjantai 21. lokakuuta 2016

Eikun minä!

Kolmen persoonan jankkaus ja omaksuminen osaksi aktiivista kielenkäyttöä saavutti viime viikolla päämääränsä. Täytyy kyllä myöntää, että matkalla on sattunut monia repsahduksia. On siis ollut kausia, jolloin äiti on puheissani edelleenkin tehnyt sitä ja tätä.

Silloin tällöin olen kuitenkin onnitunut skarppaamaan ja viljellyt sitäkin enemmän minää ja sinää. Parhaiten olen onnistunut aktivoimaan minät ja sinät, kun lapsi on kovaan ääneen toitottanut ich syön sen tai I wanna tämä. Syyttävä sormi osoittaa suoraan minuun, koska sattumoisin olen ainoa suomenpuhuja lapsen lähiympäristössä. Eihän se voi oppia tätä kuin minulta.

Leikkien tohinassa ajelimme legoautoilla, ja lapsi puhui itsestään jatkuvasti kolmannessa persoonassa. Aloin kysellä, ajatko sinä? Ei tehoa. Lapsi pitäytyi kolmannessa persoonassa. Uusi yritys: ajanko minä? Vastaus raikui lujaa: eikun minä!

Selvä. Opittu on.

Kuvassa sunnuntai-iltapäivän tunnelmaa naperon kuvaamana.



torstai 13. lokakuuta 2016

Monikielisiä mielikuvitusleikkejä

Mielikuvitusleikkejä on meillä leikitty jo jonkin aikaa, mutta nyt kun niissä on oikeasti alkanut tapahtua kaikenlaista, ajattelin kirjoittaa niistä oman juttunsa. Mielikuvitusleikeillä kun on tärkeä tehtävä lapsen kehityksessä. Monikielisessä perheessä mielikuvitusleikkien tehtävälista sen kun kasvaa, koska ne ovat myös mitä hienoin tapa saada lapsi käyttämään vähemmistökieltä.

Monikielisen lapsen leikkikieli lienee usein ympäristökieli, varsinkin jos lapsi on hoidossa, mutta monet meistä vähemmistökielisistä vanhemmista mielellään ohjaisi lapsensa leikkimään omalla kielellään. Moni vanhempi miettiikin, miten tässä onnistuisi. Vastaus on helpompi kuin ajatella saattaa: osallistumalla itse leikkiin. Lapsi leikkii sillä kielellä, jolla hän useiten leikkii ja joka siihen parhaiten taipuu. Jos leikki ei heti luonnistu vähemmistökielellä, voi lasta auttaa tässä alkuun tarjoamalla helppoja leikkikeskusteluja omalla kielellään. 

Voi vaikkapa kysellä, mihin lelut menisivät, voi ehdotella että menisivätkö rannalle tai leikkikentälle, söisivätkö siellä jätskiä vai kakkua, ja tuliko pyyhe mukaan. En ole kova leikkimään, mutta mielikuvitusleikkejä on ollut yllättävän hauska leikkiä, jos siis vaikka vertaa vauvavuoden helistinleikkeihin.

Meilläkin napero aloittaa leikin usein saksaksi, jos hän sen yksin aloittaa, mutta silloin tällöin suomeksikin. Saksa on siis edelleenkin vahvin kieli, ja hän varmasti leikkii saksaksi enemmän kuin suomeksi. Syy tähän on se, etten ole ollut kova leikkimään, vaan mieluummin lueskelen kirjoja, laulamme yhdessä tai lähdemme ulkoilemaan, ja olen ulkoistanut varsinaiset leikkihommat miehelle, joka on innoissaan saadessaan toisen lapsuuden junaratoineen kaikkineen. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että mielikuvitusleikkien kanssa yritän petrata, koska ne ovat niin tärkeitä. Kirjoista lainattuja lauseita kuulen muuten usein mielikuvitusleikeissä, joten kyllä sekin laajentaa sanavarastoa.

Alkuvuonna kuulemallamme Biligual cake -monikielisyysluennolla Soile kertoi, että yksi tärkeimpiä vähemmistökielen buustaajia on leikkikieli, erityisesti se kieli millä sisarusten tai ystävien kanssa leikitään.  Meillä kun ei sisaruksia ole siunaantunut, olemme tästä miehen kanssa kahden vastuussa, varsinkin täällä Briteissä, kun hoitokaverit puhuvat englantia. 

Minun ja miehen leikkikielessä on tosin Soilen mukaan yksi suuren suuri puute: se on aivan liian mielikuvituksetonta. Kaksivuotiaalle se ehkäpä vielä riittää, mutta siitä vanhempien leikeissähän tapahtuu mitä ihmeellisempiä asioita - ja juuri mielikuvitus tempaa kielen mukanaan uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle jossa legoukot muuttuvat mutanteiksi, joille ninjat ovat rakentaneet kuuraketin, jolla lennetään mummolaan, jossa Puuha Pete on juuri aloittanut leikkimökin rakentamisen, ja sitä pitää mennä auttamaan, koska ... se unohti vasaran kotiin.

Mitäs siis listalle huomiseksi? Yritetään saada mielikuvitus lentämään.






tiistai 11. lokakuuta 2016

Viikonloppuretki Keski-Englantiin autoillen

Pitihän sitä päästä kokeilemaan, millaista on ajella autolla vasemmalla puolella tietä, joten tehtiin vielä yksi, luultavasti viimeinen viikonloppureissu Lontoon ulkopuolelle. Ajamaan en kuitenkaan päässyt, koska logistisista syistä johtuen en päässyt näyttämään ajokorttiani autovuokraamoon. Sen sijaan istuin pelkääjän paikalla rattia hapuillen sekä peruutuspeiliä hakien. Tällä kertaa oli siis tyytyminen navigointiin ja liikennelaskentaan. Totuin varsin nopeasti istuksimaan vasemmalla etupenkillä ilman rattia ja aloin nauttia vaikuttavista maisemista, mutta peruutuspeiliä silmäni hakivat refleksinomaisesti koko viikonlopun. Mieskin tottui kertaistumalta vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Ainoastaan kerran hän olisi halunnut istahtaa pelkääjän paikalle. Ratti vain puuttui.

Vuokra-autolla Englannissa


Autonvuokraus oli tällä kertaa käytännön sanelema pakko: tarkoitus oli katsastaa Shakespearen kotikulmat sekä seudun lähikylät. Mukaamme lähteneiden ystävien mukaan tämä olisi ollut lasten kanssa autotta liian hankala homma yhdelle viikonlopulle. Yritimme ensin löytää pikkubussin seitsemälle, mutta koska majoitus varmistui vasta aivan viime hetkellä, oli pikkubussia hankala löytää, ja päädyimme siis vuokraamaan kaksi henkilöautoa.

Hotelli oli vanha linna tiluksineen.

Ennen lähtöä minua ja miestä jännitti aika tavalla, koska emme ensinnäkään tienneet, miten kauan Lontoosta pois pääsyyn pitäisi perjantaialkuillasta varata aikaa. Mies ehti kuitenkin töissä haastatella kollegoitaan sen verran, että kuuli sen olevan melko helppoa kotikulmiltamme. Minua jännitti myös se, että miten moottoritiellä tottuu ohittelemaan oikealta puolelta (vaikka Unkarissa tähänkin tottui, koska Unkarin läpi ajavilla romanialaisilla on tapana ohittaa siitä mistä mahtuu) ja hitaasti ajaessa pysymään vasemmalla ja että sujuuko vaihteiden vaihto vasemmalla kädellä, koska automaattivaihteista en onnistunut kotikulmien vuokraamoista enää perjantai-iltapäivällä löytämään. Kuskina toiminutta miestä huoletti motaria enemmän kaupunkiajo. Huolet osoittautuivat kuitenkin aivan turhiksi, ja matkanteko sujui hyvin. Jopa navigointi oli helppoa, koska Lontoon keskustassa on sen verran harvakaistaisia katuja, että väärälle kaistalle oli jopa turistin hankala joutua. Maalla sitten on monikaistaisia liikenneympyröitä, joissa on helpompi eksyä väärälle kaistalle.

Majoitus Keski-Englannissa


Majoitus oli kuitenkin hankala löytää, osittain viime tingasta johtuen, osittain johtuen siitä, että mukaan lähti kolme kaksivuotiasta. Monissa pikku hotelleissa ei ollut huoneita, joihon vauvan matkasänky mahtuisi (just joo) ja parissa B&B:ssä myönnettiin suoraan, että taaperot eivät ole kovin tervetulleita, koska isäntäväki oli jo sen verran iäkästä. Päädyimme sitten suuren kylpylähotelliin erääseen pikku kylään. Ei lainkaan huono vaihtoehto mutta ei kyllä lainkaan halpakaan. Kukkaron kevennystä kompensoi kuitenkin kivasti uima-allas ja se, että uinnista väsyneet naperot koisasivat sunnuntaina seitsemään asti.

Hotellihuoneen ikkuna oli vähäsen huurussa aamulla. Hrr.
Lauantaina kävimme kierroksella Shakespearen kotikaupungissa Startford-upon-Avonissa ja takaisin majapaikkaan ajoimme lähiseudun pikkukylien läpi. Itse prinssiä emme nähneet, mutta kuulimme, että Kaarlella olisi yhdessä näistä kylistä. Lapset eivät malttaneet nukahtaa päiväunille, joten pysyttelimme ulkona ja ihmettelimme ihmisiä sekä kauniita maisemia ja teatterinäytöksiin suuntaavia ihmisiä. Itse kaupunki oli nopeasti nähty, kun oltiin matkassa taaperojengin kanssa.

Elämyksiä Warwickin linnassa


Sunnuntaina suuntasimme Warwickin linnaan. Vasta paikanpäällä meille selvisi, että linnan kierros on enemmänkin lapsille suunnattu, joten linna oli aivan loistava kohde, juuri kuin meille tehty. Koko aamupäivän napero oli odottanut näkevänsä ritarin, ja onneksi sellainen olikin heti linnan portilla. Linnassa saimme kuulla, miten ritarit elivät ja taistelivat ja napero jaksoi keskittyä sepustukseen ihan kiitettävästi, joten kai hän siitä jotain ymmärsikin. Tai sitten oli jo haarniskojen ja miekkojen sokaisema.

Linnan sisätilojen lisäksi katselimme tulipallo-esityksen, jossa näytettiin, miten Lontoon kaupungin muuri on saatu tulipallolla murrettua (erittäin pieni kuva alla ylärivissä oikealla). Lisäksi näimme kesytettyjen pöllöjen ja kotkien lentoshow'n, jossa kerrottiin, miten lintuja käytettiin metsästyksessä ennen ampuma-aseita sekä näiden siipiveikkojen lentotekniikoista. Ehkä vähän liikaa meidän lapsille, mutta meille varsin mielenkiintoinen esitys, ja lapset pääsivät nauttimaan linnan suuresta puutarhasta. Liput linnareissulle kannattaa ostaa muutama päivä ennen visiittiä vähän edullisemmin netistä. Linnan pihalla on piknik-paikkoja ja paljon ruokakojuja, ja monet viettivätkin koko päivän siellä.




Kotimatkalla oli takapenkillä hiljaista. Sunnuntaina Lontooseen paluu sujui varsin hitaasti, ja melkein myöhästyimmekin auton palautuksesta. Emme kuitenkaan joutuneet maksamaan ylimääräistä päivää, ja jo ennen varausta tarkistin, että autovuokraamosta on sunnuntaina seitsemään asti auki. Jos vuokraa auton jostain muualta kuin lentokentältä, kannattaa aina katsoa aukioloajat ja kysyä, onko auto mahdollista palauttaa puljun ollessa jo kiinni. Vinkkinä niille, jotka ovat Saksan autoliiton jäseniä: ADAC:n jäsenet voivat varata vuokra-auton mistä päin maailmaa tahansa liiton nettisuvujen kautta tavallista paremmin ehdoin, ja samalla voi olla luottavaisemmin mielin, että joku on ehdot jo tarkistanut. Muille tiedoksi, että saksalaiset ovat vakuutushullua kansaa.



perjantai 7. lokakuuta 2016

Liian kepeät kutsut

Paljon on tapahtunut! Muutimme Richmondiin, saksalaisen koulun takia. Täällä on niin ihanan vihreää, tulkaa joku viikonloppu kylään!

Viesti naapuriltamme, jonka au pairia kyselin lastenvahdiksi. Naapurilta, jonka kutsuimme kerran brunssille lapsineen. Naapurilta, jonka kanssa meillä ei juuri muuta yhteistä ole kuin lasten äidinkieli ja että halusimme hänen au pairiaan lastenlikaksi viikonloppuisin. Nyt siis jo ex-naapurilta, joka  asuu toisella puolella kaupunkia, jonne meillä on yli tunnin junamatka. 

Tällaiset kutsut saavat suorittaja-suomalaisen sisälläni ahdistumaan. Eihän me ehditä enää! Muutto on jo parin kuukauden sisään, ja lähes kaikki viikonloput täynnä tekemistä ja näkemistä! En jaksa, en halua, miten tähänkin nyt sitten sanotaan kohtelias ei? En oikein edelleenkään osaa ottaa niitä kohteliaasti vastaan, saati sitten heittää ilmaan jonkinlaisen kepeän, tottakain.

Yritän hokea itselleni, että tämä oli vain kohteliaisuuskutsu, kohteliaisuus, kohtelias ele hiljaisuuden sijaan. Se piti liittää mukaan, ettei kirjoittaja kokisi itseään kovin epäkohteliaaksi. Hän varmasti tajusi jo ensibrunssilla, että yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei lasten äidinkielen lisäksi juuri löydy ja että  joka tapauksessa olemme muuttamassa takaisin Saksaan. Kohtelias vastaus siis on kiitos, tullaan mielellämme, soitellaan! Sen sijaan alan soperrella jotain niinkin epäkohteliasta kuin että ei me taideta enää ehtiä...

Onko tuttu tunne? Saan aina hokea itselleni vastaavissa tilanteissa sano kyllä, sano kyllä, ei se vielä velvoita kaivamaan kalenteria esille. Varsinainen tapaaminen sovitaan sitten seuraavalla kerralla kun ollaan jutuissa, jos ollaan ja että oikeastaan ainoa oikea vastaus tähän kutsuun on kyllä. Ja jos joskus osaankin kylläni soperrella oikeaan kohtaan, takeltelen sanoissani turhan paljon kuulostaakseni omaan korvaani mitenkään uskottavalta saati sitten kohteliaalta.






tiistai 4. lokakuuta 2016

Hiljainen hippula vai pieni papupata?

Viimeksi, kun kirjoitin naperon kielien kehityksestä, aiheena oli hiljaisen kauden loppuminen. Siitä aloinkin pohtia hiljaisen kauden kognitiivista tehtävää. Siis että miksi ollaan hiljaa. Hiljaa kun eivät ole vain lapset, hiljaa ovat myös aikuiset uudessa kieliympäristössä.

Kun ollaan ihan uudessa kieliympäristössä, on toki selvää, että lapsen pitää ensin oppia kieli, mutta se ei riitä selitykseksi. Lapsen, kuten aikuisenkin, pitää oppia kieli niin hyvin kuin senikäiset sitä osaavat. Eihän kukaan aikuinenkaan mielellään aloita puhua kielellä, jota hän osaa kolmivuotiaan tasolla tai joku voi aloittaa, joku toinen taas ei. Toisilla hiljainen kausi kestää kauemmin kuin toisilla. Kerronpa minkä veikkaan meillä vaikuttaneen hiljaisuuteen.


Pari päivää sitten kuuntelin naperon pulinaa nannynsa kanssa. Vähän myöhemmin utelin hoitotädiltä, onko hänen nuorimmasta ja hiljaisimmasta hoidokistaan yhtäkkiä tullutkin kunnon papupata. Kyllä, kuului vastaus, mutta monet repliikit olivat suoria lainoja hoitokavereiden repliikeistä - niistä jotka loistivat kouluvuoden alettua poissaolollaan. Selitys yhtäkkiä puheliaalle lapselle on toki hiljainen kausi mutta myös ryhmädynamiikka. Hän ei enää ollutkaan pienin ja hiljaisin vaan viettää aamupäivät kahden nannynsa kanssa.

Jokaisella meillä on paikkamme ryhmässä. Napero oli nuorin ja sen lisäksi hiljaisin. Kun toiset aloittivat alkusyksystä koulun ja esikoulun, hän alkoi puhua enemmän. Hän alkoi ensin täyttää hiljaisuutta tutuilla repliikeillä, joita aikaisemmin kuuli hoitokavereiden suusta, mutta pikku hiljaa, päivä päivältä hän puhuu spontaanimmin ja ihan omia juttujaan.


Kuvat ovat edellisviikonlopun teatteriesityksistä. Ylempi naapuruston Little Angel -nukketeatterista, jonka Let's Fly esityksen kävimme katsomassa, alempi kokkolalaisen Soiva sammakko -teatterin Merkillinen muukalainen -lastenteatteriesityksestä Lontoon suomalaisella merimieskirkolla. Olivat molemmat aika elämyksiä sekä vanhemmille että lapselle.