tiistai 20. joulukuuta 2016

Naks

Tiedäthän sen äänen, kun suomalainen ulko-ovi sulkeutuu. Se kuulostaa niin kovin jyrkältä ja peruuttamattomalta, vaikka useinmiten sitä ei edes jää kuuntelemaan. Viime sunnuntaina en kuunnellut, koska oli kiire ulos leikkimään. Karu totuus paljastui vasta, kun halusimme takaisin: ovi oli lukossa ja avaimet sisällä. Ab lukko Oy minkä teit. Monet teljet ja painikkeet – miten ihmeessä niiden kanssa oppii taas elämään?

Vuosien mittaan olen opetellut elämään monenlaisten ovien kanssa, useassa eri maassa. Ehdottomia suosikkejani ovat ne, jotka sekä avataan että suljetaan avaimella. Kotoa poistuminen kestää aavistuksen verran kauemmin, mutta avain on aina kädessä eikä vahinkoja satu. Hieman hankalampia ovat sellaiset lukot, joihin mahtuu sisälle vain yksi avain kerrallaan. Ainakin, jos on oppinut säilyttämään avaintaan lukkopesässä eikä asu yksin. Tällainen ovi on osoittaunut petolliseksi useammankin kerran. Sitä kun ei saa avattua ulkopuolelta, jos sisäpuolella on avain. Jos siis joku jättää avaimensa lukkopesään säilöön sisäpuolelle, ei kukaan saa sitä ulkopuolelta auki.

Olen selvitynyt tuoreen äidin univeloilla rappukäytävässä säilytettyjen vaunujen pakkaamisesta kaikella sillä, mitä vauva nyt mukaansa voi tarvitakaan, varsin petollisen ulko-oven kanssa. Petollinen ovemme sulkeutui automaattisesti, eikä sitä sulkeuduttua saanut auki kuin avaimella. Enkä kertaakaan unohtanut avainta taikka vauvaa väärälle puolelle ovea – vaikka usein paniikinomaisesti tarrasin  sulkeutuvaan oveen miettien, missä on vauva, missä avain ja missä minä. Vauvan ja avaimen (roikkui kaulassani) sain poikkeuksetta paikallistettua heti, mutta välillä oli ongelmia määritellä oma sijainti. Se kun ei hormonihöyryissä ollut niin tärkeää kuin vauvan sijainti, ja välillä tuli tosiaan nukuttua aika vähän.

En koskaan ajatellutkaan, miten hankalaa Abloy-ovilukon käyttö onkaan oppia, ennen kuin eräs lauantaiyö kymmenisen vuotta sitten neuvoin puhelimitse suhteellisen huonoa englantia puhuvaa juuri Suomeen saapunutta nuorta slovakialaista Erasmus-opiskelijaa avaamaan soluasuntonsa oven – kun hän oli sitä tuloksetta jo useasti yrittänyt. Tuskinpa hän normaalioloissa puhui kovin huonoa englantia, mutta oletettavasti ensimmäinen ulkomaanreissu ilman vanhempia ja paluulippua, vieras maa, keskiyö, temppuileva ulko-ovi sekä vain yksi puhelinnumero, josta apua saattoi pyytää, koettelivat sekä neuvokkuutta että sanavarastoa.

Miten sunnuntaina saimme oven auki? Emme mitenkään. Mies oli avaimetta työreissussa ja vara-avaimen hankinta  vasta suunnitteluasteella. Ainoiksi vaihtoehdoiksi jäivät ikkunan rikkominen tai lukkosepän palvelut. Ikkunaa en päätynyt rikkomaan, koska en tiennyt saako sen uusittua vielä ennen pyhiä. Sovinkin päivystävän lukkosepän kanssa kanssa, että soitan heiltä apua maanantaiaamuna. Päivystyskeikka pyhänä olisi ollut tuplasti kalliimpi.   



Oletko jäänyt lukkojen taa ulkomailla? Ulkomaillahan ongelma on varmasti kinkkisempi, kuten mainitsemallani slovakkitytöllä. Kenelle soittaa? Onko jotakuta kenelle soittaa? Jos avain ei jäänytkään kotiin vaan lähti käsilaukun mukana, eikä ole millä soittaa? Ja jos saisikin pysäytettyä ohikulkijan ja saisi puhelimen – ainut numero, joka ulkomuistista löytyy, voi olla isän ja äidin muinainen lankapuhelinnumero. Asuuko kävelyetäisyydellä ystävä, jonka ovelle voi mennä keskiyölläkin koputtamaan? Tämä skenaario on hyvä käydä läpi ennen kuin se tapahtuu oikeasti, ja miettiä pitäisikö vara-avain jättää jollekulle, varsinkin jos asuu yksin. 

Useinmitenhan suurkaupungissa löytyy päivystävä lukkoseppä varsin läheltä, mutta henkilöys pitäisi voida todistaa eikä maksu välttämättä onnistu laskulla. Viime vuosina olenkin muuton jälkeen pyrkinyt mahdollisimman pian selvittämään, miten pattitilanteessa saa oven auki ja että jos ei ole puhelinta mukana, saako lukkosepän kiinni muilla konstein. En siksi että olisin pitänyt tilannetta todennäköisenä, vaan siksi että aluksi sitä vain ei tunne ketään eikä maan käytäntöjäkään.

Sunnuntaina lueskelin suomalaisten kokemuksia vastaavista tilanteista täällä kotimaassa. Lähes poikkeuksetta ongelma oli ratkaistu rikkomalla ikkuna. Siis jos oli maalla jääty lukkojen taa, jolloin lähin päivystävä lukkoseppä voi olla pitkänkin ajomatkan, jos sielläkään, päässä eikä omakotiasujalla ole huoltoyhtiötä.

Olipahan sunnuntaiksi vähän vähemmän tekemistä, kun joulukiireet saattoi unohtaa. Oli aikaa heitellä kiviä mereen ja katsella auringonlaskua. Maanantaina kuulin lukkosepältä monta mielenkiintoista ja kekseliästä tarinaa ovien availusta.










perjantai 16. joulukuuta 2016

On äiti, on!

Toiveeni oli, että englanniksi opitut uhmailut olisivat jääneet pois päiväjärjestyksestä englannin myötä ja että muuton jälkeen huushollissamme ei olisi enää uhmakkuudet raikuneet. Turha toive kuten arvata saattaa. Meillä kiukutellaan nykyisin useammalla kielellä suht sujuvasti ihan ilman vertaismallia ja -oppimista – mutta kyllähän sitä kaksivuotiaana kuuluukin kiukutella. Jaksaa sitten myöhemmässä elämässä niellä osan kiukuistaan.

Päädymme naperon päivittäin tulikivenkatkuisiin joo–ei-väittelyihin. Olen ottanut nämä taistot viime kuukausina kunnia-asiakseni, koska haluan opettaa lapseni elämään tunteidensa kanssa. Ainut toimiva tapa taitaa olla käydä tunteita läpi turvallisessa ympäristössä, turvallisen tyypin kanssa niin kuin ne esille tulevat. En nauti taisteluistamme, mutta ymmärrän, että ne valmentavat lasta elämää varten. Toki sitä muitakin tunteita käsitellään, mutta nyt aiheena on uhma.

Kieli-ihmisenä aloin huomata väittelyissämme omituisia toistuvia kuvioita. Kun sanon ei, napero huutaa takaisin ooooon, vaikka se ei ihan suoraan vastaukseksi sopisikaan. Esimerkiksi ei katsota enää videoita saa saman vastauksen kuin meillä ei ole enää lisää jukurttia, vastauksen joka raikaa: ooooooon. Usein vastaus on kieliopillisesti kohdillaan, mutta usein myös huomaan hänen oikeastaan tarkoittavan joo. 

Lapsen valinnassa ein vastakohdaksi on yllättävän paljon järkeä, kun alkaa vähän raapia kieltä pintaa syvemmälle. Onhan ei-olemisen vastakohta oleminen, ja tätä hän varmasti hakee. Suomen eihän on kieliopillisesti sekä verbi että partikkeli lausekontekstista ja taivutuspäätteistä riippuen. Se siis taipuu, kuten verbi: en ole, et ole, ei ole, jonka vastakohta on olen, olet, on, tai on kokonaan taipumaton partikkeli. Kun se on partikkeli, on sen vastakohta taipumaton joo. Tästä saadaan siis kasattua kaksi vastakohtaparia on–ei (ole) ja joo–ei.

Miksi ihmeessä napero sitten käyttää ei–joo-partikkeliparin sijaan on–ei-verbiparia?

Uhmaikäinen ei partikkeleista vielä tiedä, koska ne ovat funktiosanoja, jotka opitaan vasta myöhemmin. Funktiosanojen pari on sisältösanat, jotka viittaavat asioihin kielen ulkopuolella, eli elävässä elämässä. Funktiosanat (esim. että, mutta, oikeastaan) tuovat esille kieliopillisia suhteita ja sen sellaista eivätkä ne viittaa suoranaa konkreettiin tosielämän asiaan, kuten parinsa sisältösanat, kuten hyppiä, punainen ja nalle

Hankalaa? Ei niin hankalaa, etteikö kaksivuotias olisi siitä jo osan oppinut.

torstai 8. joulukuuta 2016

Terveisiä Suomesta

Kuukauden blogihiljaisuuden jälkeen on aiheellista kirjoittaa postaus muutosta – tai oikeastaan muutoista. Loppukesän salamyhkäisestä Suomen-reissusta lähtien olemme nimittäin tehneet mökkikauppoja. Elokuinen pikapyrähdys piti tehdä, jotta saimme avattua asiakkuuden  suomalaisessa pankissa. Matkaa seurasi lyhyt tarjoustenvaihto, kunnes myyjä lopulta hyväksyi vastatarjouksemme.  Meillä ei kuitenkaan ollut heti aikaa lentää Suomeen kauppakirjoja allekirjoittamaan, koska mies halusi säästää lomanrippeet työsuhteen loppuun, jolloin olisi tarkoitus muuttaa, juhlia ja aloitella monenmoista uutta. Sovimme siis kauppapäivän marraskuulle, ja samalla saimme muutaman kuukauden aikaa sulatella ajatusta omasta mökistä.

Mökkihaaveita meillä on ollut jo pitkään, mutta ei kunnon syytä toteuttaa niitä. Viimeisimmän muuton varmistuessa ajatus paluumuutosta kuitenkin siirtyi sen verran kauas tulevaisuuteen, jos sinnekään, että päätimme alkaa uhkarohkeiksi ja hommata nyt viimeinkin perheellemme päämajan.

Mökin löysimme kotikonnuiltani. Itse asiassa niin läheltä kotikontuja, että pimeällä voi joskus nähdä pilkahduksen mummolan pihavaloista. Yksin tuskin olisin päätynyt ostamaan vanhempieni naapuritaloa, mutta mies rakastui paikkaan ensi vilkaisusta – ja nyt perheellisenä (ulkosuomalaisena)  arvostan omien vanhempien läheisyyttä entistä enemmän, joten ei minusta ollut ideaa vastustamaan. Eipähän ainakaan tullut ostettua sikaa säkissä. Tiedän tasan tarkkaan, miten paljon täällä tuulee minäkin vuodenaikana ja miten leuto talvi merenrannalla on. Lunta täällä saa usein odotella pitkälle tammikuulle (vaikka muutama kilometri mantereen suuntaan lumi peittää maan viikkoja ellei kuukausia ennen) ja lokakuun myrskyituulissa tuulee niin, että tukka lähtee.

Marraskuun puolivälissä vietimme vajaan viikon uudessa Saksan kodissa. Tarkoitus oli purkaa muuttolaatikot ja järjestellä käytännön asioita sellaiselle mallille, että tammikuun arkeenpaluu sujuisi mutkattomasti. Loppukuusta sitten lensimme Suomeen mökkikaupoille.



Mitä ehdimme Saksassa tehdä vajaassa viikossa? Tynkäviikosta uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä jäi sellainen olo, ettemme olisi ehtineet paljoakaan, koska olimme koko perhe kipeinä. Pojat olivat muuttoviikon toipilaina, minulla taas kuume alkoi nousta, kun muuttomiehet kantoivat laatikoita sisään. Muuttopäivänä kiersin maanisesti asuntoa toppavaatteet päällä etsien avonaisia ovia ja ikkunoita, joita huonekalujen kanssa hikoilevat muuttomiehet availivat raikkaan tuulahduksen toivossa. Pari seuraavaa päivää tein vain pakolliset, joten suurin osa laatikoista odottamaan jäi tammikuista paluutamme.

Byrokratiaa ehdimme tosin jo selvitellä ja hoitaa. Ehdimme jo ilmottautua uuden kotikaupunkimme asukeiksi sekä vierailla parissa päiväkodissa. Mukava ja valoisa päiväkoti löytyi miehen työmatkan varrelta, ja koska he lupailivat kita-paikkaa elokuuksi, valitsimme tämän. En tosin vielä tiedä, miten pääsen päiväkodille hakemaan lasta. Tarha nimittäin sijaitsee kukkulalla, jolle nousua on liki kaksi kilometriä. Tarvitsen joko sähköpyörän tai tosi timmit reidet – mielellään heti. Kovin pitkiä hoitopäiviä eivät meille ensi alkuun luvanneet, mutta sen verran kuitenkin, että ehdin itsekin töiden pariin. Mikäli työpäivät osoittautuivat liian lyhyiksi, täytyy miettiä muita ratkaisuja elokuulle asti.

Miltä Saksaan muutto tuntui?


Oli hassua yhtäkkiä, että meidän kolmen salakieli olikin ympäristökieli, ja vaikka uuden ympäristön hullutuksia olisi kuinka halunnut kommentoida, piti ne ensin siivilöidä jonkinmoisen suodattimen läpi – koska kaikki ymmärtäisivät. Täytyy alkaa panostaa miehen suomeen. Sokkihoitoa tarjosi myös lähimarketti, josta ei einesruokia löytynyt etsimälläkään – varsin laajasta valikoimasta huolimatta. Keittiömme saapuu vasta loppuvuodesta, joten einesten puutteessa tutustuimme lähistön ravintolatarjontaan. Neljäntenä päivänä löysin lähimarketista tuorepastaa, jota lämmitin illalliseksi tomattikastikkeen kera mikrossa. Ostinpa hätävaraksi tölkin raviolia tomaattikastikkeessa, mutta sitä en vielä joutunut avaamaan. Tynkäviikon keittiö oli siis aika askeettinen (mikro+kahvinkeitin-yhdistelmä). Muuton myötä sitä aina hetkeksi palaa perusasoiden pariin. Tällä kertaa vähän tuntuvammin.

Alkuun myös hieman ahdisti vaihtaa ajokaistaa. Siis siirtyä ajamaan (ja kävelemään) oikealle puolelle. Ajaminen jostain syystä oli helpompi vaihtaa takaisin oikealle, kävely taitaa toimia omalla automatiikallaan, joten huomasinkin monesti törmäileväni vastaantulijoihin. Vuokra-autoa hakiessa  sainkin hyvät naurut, koska mies pyysi autolle alennetun omavastuun. Myönnettäköön että olimme juuri laskeutuneet mantereelle ja uuteen orientoituminen oli vielä haussa.

Byrokratian kiemuroihin en vielä jaksa mennä, mutta sen verran voin todeta, että onneksi muutimme pienelle paikkakunnalle. Kaikki virkailijat, joiden kanssa tähän mennessä olimme tekemisissä olivat ihan mukavia ja valmiita joustamaan tarpeen tullen. Toisin sanoen ulkomaalaisuudestani ei koitunut kovin monta ryppyä kenenkään otsalle. Isommassa kaupungissa tuskin olisimme saaneet näin paljon aikaan muutamassa päivässä. Kokemukseni mukaan metropolien byrokraateilla on joskus aika kovat ennakkoasenteet ulkomaalaisia kohtaan.

Nyt lomaillaan ensi vuoteen asti, ja sitten lennetään takaisin Saksan kotiin ja aloitetaan uusi arki. Tai lomaillaan ja lomaillaan, mutta ainakin ollaan mökillä!