SOCIAL MEDIA

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Mitä jään Lontoosta ikävöimään?

Vajaan vuoden asustelu Lontoossa jätti meihin jälkensä, vaikka ollaankin koluttu jo monia Euroopan kulmia – tai ehkä juuri siksi. Ulkomaankomennus ja uusi asuinmaa antavat paljon enemmän, kun on  matkassa avoimin mielin. Vaikka elimme omassa ulkomaalaiskuplassamme, joka Lontoossa on vähän liiankin helppoa, joitain perusenglantilaisia ja joitain Lontoolle ominaisia juttuja jää silti ikävä. 

Ystävälliset englantilaiset naapurit 

Olivat todella ystävällisiä – ainakin suomalaisen mielestä. Täällä Saksassa jään rikkominen vaatii vähän enemmän panostusta kuin Briteissä, mutta kun se on rikottu, voi välit olla mutkattomammat kuin brittinaapurien kanssa. Toki osa brittien kohteliaisuudesta menee kulttuurin piikkiin, mutta sitä minä en mamuna oikein oppinut lukemaan, joten kohteliaita yhtä kaikki. Toki oli niitäkin, jotka onnistuneesti katsoivat aina muualle, mitä täällä taas ei saa tehdä, vaan kotitalon kulmilla on turvallisempaa tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. 

Sunnuntaiaukiolot Englannissa

Se ettei tarvi hoitaa kaikkia asioitaan lauantaina ennen neljää, vaan että on sunnuntainakin aikaa, helpottaa työssäkäyvän elämää aika lailla.  Erityisesti on jo ikävä sunnuntaipartureita.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Päiväkodin penkkejä kuluttamassa – osa 2

Parin viikon takainen järkytys päiväkodissa istuskelusta on jo vähän lientynyt. Arki rullaa, vaikka vähän erilaista onkin. Kolmannella totutteluviikolla olen tehnyt aamupäivän töitä päiväkodissa naperon syödessä aamiaista ja ulkoillessa muiden kanssa. Puoliltapäivin suuntaamme kotiin, ja iltapäivän työskentelen kotoa käsin naperon nukkuessa päiväuniaan.

Viime perjantaina sain päiväkodissa ylennyksen parvelle. Maanantaina tiesin ottaa mukaan läppärin, jonka saa mobiilinettiin kännykän omalla yhteyspisteellä. Parvelle tarjoillaan kahviakin, mutta muut eväät täytyy tuoda itse. Ihan mukiinmenevä etätoimisto siis. Jos ja kun napero väsyy ennen sovittua kotiinlähtöaikaa, on minut helppo noutaa yläkerrasta.

Frohes neues Jahr! Saksassa juhlistetaan alkanutta vuotta berliininmunkein.


Tehokasta? Kyllä. Uuvuttavaa? Sitäkin. Nyt kirjoitan siis itsestäni. Parannusta on kuitenkin luvassa, koska loppuviikosta sain jo istua aamupäivän kotona ja ensi viikolla naperon hoitopäivän mittaa käsittääkseni viimeinkin varovaisesti pidentää. Pehmeä lasku on varmasti ollut pienelle hyväksi, mutta olen myös alkanut mietiskellä lasten, aikuisten ja päivähoidon maksajan oikeuksia ja niiden totetutumista.

Laadukasta varhaiskasvatusta mutta kenelle?


Mediassa näkee kirjoituksia siitä, että laadukas varhaiskasvatus takaa kaikille lapsille tasavertaisen startin elämään ja että siksi se pitäisi käsittää lapsen oikeutena. Vaikka olen itsekin pitänyt sitä juurinkin lasten oikeutena, konkretisoitui tämä ajatus minulle kuitenkin vasta täällä. Lastenhoitajien kun tarvitsee huolehtia kaikkien ryhmäläisten laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, läheisyyden- ja kaikenlaisista tarpeista – ei vain sen juuri aloittaneen, joka mahdolliseseti potee koti-ikävää. Kun yksi saa erityishuomiota, on se muilta pois. Tästä syystä esimerkiksi erityislapset vievät kahden lapsen paikan. Lisäksi päiväkoti on alusta alkaen kivempi paikka, kun sinne ei liity minkäänlaista ahdistusta (jonka senkin kyllä lapsi varmasti unohtaa ajan mittaan), vaan sen saa aloittaa rauhassa omilla ehdoillaan.

Vaikka päivähoito osaltaan myös mahdollistaa vanhempien työssäkäynnin ja näin osallistumisen yhteiskunnan toimintaan, useinmiten olen kuulevinani Suomenkin mediassa päivähoidosta ja varhaiskasvatuksesta kirjoitetun lapsen oikeutena, ei vanhemman (käydä töissä ja toteuttaa työidentiteettiään tai -kutsumustaan) tai yhteiskunnan (joka saa vanhemmat tekemään töitä ja makselemaan veroja). Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, lapsen kehitys vai vanhemman työt?

Kysymys pitäisi varmasti esittää laskun maksajalle – maksetaanko (osan tai koko) päivähoitolasku siksi, että vanhemmat pääsevät töihinsä vai siksi että kaikki lapset saisivat tasavertaisen startin? Näiden kahden eri painotukset vastauksessa varmasti vaihtelee paljonkin riippuen, missä päin maailmaa sen esittää ja kenen kukkarosta lasku maksetaan.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että totuttelu olisi voinut edetä nopeamminkin – ja että ehkäpä lapsi jopa vähän tottui minun jatkuvaan läsnäoloon – mutta hyvä tästä näyttää tulevan näinkin. Nyt sitten odotellaan alkusyksyä, jolloin on edessä ryhmän vaihto, ja sama totutteluruljanssi. Yritimme kyllä saada lasta sellaiseen ryhmään (Kindergarteniin), jossa hän olisi voinut jatkaa, mutta byrokraattisista syistä ei onnistunut, ja tähän on tyytyminen.




maanantai 16. tammikuuta 2017

Asiaankuuluvalla aksentilla

Olen jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomioni siihen, että kun napero puhuu suomea isälleen, tekee hän sen aika kuuluvalla saksalaisella aksentilla. Viime viikkoina olen kuunnellut usein sivusta, kun lapsi on ikään kuin opettanut isälleen suomea. Isänsä aloitteesta, ei napero vielä ole itse tehnyt aloitteita opettaa suomea kenellekään.

Onhan tästä tutkimustuloksiakin. Kaksikielisten aksentti muuttuu hiuksenhienosti ympäristön mukaan. Siis kun saksansuomalainen puhuu Saksassa suomea tai kun hän tekee saman Suomessa on havaittavissa pienen pieniä eroja – ei siis mitään ihmiskorvin kuultavaa, mutta jotain puheelle tapahtuu. Aika hurjaa, miten helposti mukaudumme ympäristöömme ja vielä ihan huomaamatta.

Jotakuta voi kiinnostaa, miksi mukautamme puhetapaamme – siis aksenttia. Kaikenlaisella mukautumisella haetaan ympäristön hyväksyntää eli ryhmän jäsenyyttä, ja se voi tapahtua huomaamatta. Tilanteen altavastaaja mukautuu yleensä enemmän kuin johtohahmo. Jos joskus on kiinnostunut testaamaan puhekumppaninsa mielipidettä itsestään, voi tehdä vaihvihkaisen eleen, kuten kallistaa päätään tai hipaista korvaansa, jos toinen tekee jotain samanlaista, on yhteisen sävelen etsintä alkanut. 

Kerran puutuin kuitenkin pelin kulkuun. Mies kysyi naperolta, miten jotain sanotaan suomeksi – en nyt muista mitä. Oikea vastaus kuulosti enemmän saksalta kuin suomelta, ja sanoinkin, että tuo oli kyllä saksaa, ei suomea. Napero naurahti, ja sanoi saman ilman aksenttia, ihan supisuomeksi. Tietoista touhua siis. Ei syytä huoleen.



maanantai 9. tammikuuta 2017

Päiväkodin penkkejä kuluttamassa

Pienet arkielämän muutokset ovat meistä pienimmille suuren suuria. Kuten nyt vaikkapa uudet päivähoitokuviot. Jokainen meistä varmasti muistaa, miten pitkältä varttikin tuntui lapsena, saati sitten koko päivä. Jokainen osaa myös kuvitella miltä tuntuu, kun yhtäkkiä sen suuremmitta selityksittä pitää koko päivä tehdä jotain aivan uutta ja vielä ihan vieraiden ihmisten kanssa. Eikä aina oikein muista, miten pitkään päivä jatkuu ja että milloin onkaan taas vapaapäivä. 

Raskasta uuden aloittaminen on aikuisillekin, mutta me osaamme seurata kellosta, miten pitkään päivä vielä jatkuu, muistamme useinmiten viikonpäivänkin, voimme katsoa kalenterista mitä seuraavaksi tapahtuu, osaamme ennakoida miten työkaverimme asioihin reagoivat ja jos satumme väsymään, emme näytä sitä muille.

torstai 5. tammikuuta 2017

Paljon, paljon jäätelöä!

Kolmas kieli jäi muuton myötä pois arkipäivästä ja naperon kieliympäristö muuttui muutenkin aikamoisesti lyhyen ajan sisällä. Vähemmistökielestä, suomesta, tuli loppuvuoden ajaksi enemmistökieli. Maanantaina taasen palasimme viiden viikon jälkeen Saksaan, joten suomi jäi vähemmistöön. Yhden kielen jäätyä pois odotin kahden jäljelle jäävän sanaston hurjaa kasvua sekä tietysti suomen saavan hetkeksi vähän dominantimman asemman saksaan verrattuna.

Jälkimmäinen oli ehkä vähän enemmän toiveajattelua, koska perheen saksanpuhuja on myös Suomessa. Ympäristökieliasemasta huolimatta suomen määrä tuskin merkittävästi muuttui naperon arkipäivässä, mutta puhujien määrä moninkertaistui – ja tämä näkyi ja näkyy edelleen naperon puheessa. Tällä hetkellä suomi ja saksa vaikuttavat olevan aika balanssissa, mutta saksankielisen päiväkodin aloitus näkyy varmasti pian. Täytyy vain pitää huoli, että ehdimme pitää tarpeeksi yksikielistä suomenkielistä aikaa (ks. lisätietoa alla olevasta linkistä) ja että kielet kehittyvät rinnakkain.

Näiden viikkojen ajan en ollut aivan yksin vastuussa suomenkielisistä aktiviteeteista. Vastuunjaon myötä napero oppi liudan synonyymeja monille sanoille, ja paljon, paljon asioita, joita hän tuskin minulta kuulisi. Itsehän sitä käyttää aika muuttumatonta sanastoa, varsinkin oman lapsen kanssa. Ystävien kanssa sitä puhuu useammasta asiasta ja tekee tyylillisiä valintoja (lue: käyttää synonyymeja), joita taaperon kanssa ei niin käytä. Tästä syystä lapsen voi olla vaikea ymmärtää muita kotikielen puhujia kuin omia vanhempiaan, joiden sanasto vaihtelee vähemmän. Tästähän varoitteli Soile monikielisyysluennollaan.

Suomessa oltiin koko ajan uusien asioiden ympäröiminä. Lunta, jäätä, liukkaita teitä ja sauna – muutamia mainitakseni. Paljon oli siis opittavaa, mutta osoittautui napero myös taitavaksi assosioijaksi. Saksan Eis voi olla kontekstista riippuen suomeksi joko jäätelö tai jää, vaikka voi saksaksikin sanoa Eiscreme (tai Eiskrem tai Eiskreme – rakkaalla lapsella on monta nimeä), jos haluaa. Naperosta tuli siis varsinainen sauna- ja jäisten juttujen ekspertti, vaikka lunta saimmekin odotella kotiovelle asti.

Oppipahan tuo myös avartamaan diftongejaan ja käyttämään lounaismurteisia si-imperfektejä niinkuin kunnon länsisuomalaisen kuuluukin. 





Uusi kotikaupunkimme olikin laittanut maiseman nätiksi kotiinpaluutamme varten. Maa oli satanut lumesta valkeaksi yön aikana, ja ammulennon jälkeisen kotimatkan viimeisen osuuden saimme ihastella lunta auton ikkunasta. Ehdimme vielä vähän pelata lumisotaa ja nähdä yhden lumiukon, ennen kuin lumi suli pois. Toivottavasti ei jäänyt tälle talvelle ainoaksi kerraksi.