SOCIAL MEDIA

perjantai 20. tammikuuta 2017

Päiväkodin penkkejä kuluttamassa – osa 2

Parin viikon takainen järkytys päiväkodissa istuskelusta on jo vähän lientynyt. Arki rullaa, vaikka vähän erilaista onkin. Kolmannella totutteluviikolla olen tehnyt aamupäivän töitä päiväkodissa naperon syödessä aamiaista ja ulkoillessa muiden kanssa. Puoliltapäivin suuntaamme kotiin, ja iltapäivän työskentelen kotoa käsin naperon nukkuessa päiväuniaan.

Viime perjantaina sain päiväkodissa ylennyksen parvelle. Maanantaina tiesin ottaa mukaan läppärin, jonka saa mobiilinettiin kännykän omalla yhteyspisteellä. Parvelle tarjoillaan kahviakin, mutta muut eväät täytyy tuoda itse. Ihan mukiinmenevä etätoimisto siis. Jos ja kun napero väsyy ennen sovittua kotiinlähtöaikaa, on minut helppo noutaa yläkerrasta.

Frohes neues Jahr! Saksassa juhlistetaan alkanutta vuotta berliininmunkein.


Tehokasta? Kyllä. Uuvuttavaa? Sitäkin. Nyt kirjoitan siis itsestäni. Parannusta on kuitenkin luvassa, koska loppuviikosta sain jo istua aamupäivän kotona ja ensi viikolla naperon hoitopäivän mittaa käsittääkseni viimeinkin varovaisesti pidentää. Pehmeä lasku on varmasti ollut pienelle hyväksi, mutta olen myös alkanut mietiskellä lasten, aikuisten ja päivähoidon maksajan oikeuksia ja niiden totetutumista.

Laadukasta varhaiskasvatusta mutta kenelle?


Mediassa näkee kirjoituksia siitä, että laadukas varhaiskasvatus takaa kaikille lapsille tasavertaisen startin elämään ja että siksi se pitäisi käsittää lapsen oikeutena. Vaikka olen itsekin pitänyt sitä juurinkin lasten oikeutena, konkretisoitui tämä ajatus minulle kuitenkin vasta täällä. Lastenhoitajien kun tarvitsee huolehtia kaikkien ryhmäläisten laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, läheisyyden- ja kaikenlaisista tarpeista – ei vain sen juuri aloittaneen, joka mahdolliseseti potee koti-ikävää. Kun yksi saa erityishuomiota, on se muilta pois. Tästä syystä esimerkiksi erityislapset vievät kahden lapsen paikan. Lisäksi päiväkoti on alusta alkaen kivempi paikka, kun sinne ei liity minkäänlaista ahdistusta (jonka senkin kyllä lapsi varmasti unohtaa ajan mittaan), vaan sen saa aloittaa rauhassa omilla ehdoillaan.

Vaikka päivähoito osaltaan myös mahdollistaa vanhempien työssäkäynnin ja näin osallistumisen yhteiskunnan toimintaan, useinmiten olen kuulevinani Suomenkin mediassa päivähoidosta ja varhaiskasvatuksesta kirjoitetun lapsen oikeutena, ei vanhemman (käydä töissä ja toteuttaa työidentiteettiään tai -kutsumustaan) tai yhteiskunnan (joka saa vanhemmat tekemään töitä ja makselemaan veroja). Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, lapsen kehitys vai vanhemman työt?

Kysymys pitäisi varmasti esittää laskun maksajalle – maksetaanko (osan tai koko) päivähoitolasku siksi, että vanhemmat pääsevät töihinsä vai siksi että kaikki lapset saisivat tasavertaisen startin? Näiden kahden eri painotukset vastauksessa varmasti vaihtelee paljonkin riippuen, missä päin maailmaa sen esittää ja kenen kukkarosta lasku maksetaan.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että totuttelu olisi voinut edetä nopeamminkin – ja että ehkäpä lapsi jopa vähän tottui minun jatkuvaan läsnäoloon – mutta hyvä tästä näyttää tulevan näinkin. Nyt sitten odotellaan alkusyksyä, jolloin on edessä ryhmän vaihto, ja sama totutteluruljanssi. Yritimme kyllä saada lasta sellaiseen ryhmään (Kindergarteniin), jossa hän olisi voinut jatkaa, mutta byrokraattisista syistä ei onnistunut, ja tähän on tyytyminen.




Lähetä kommentti